Maija Koivula

🏴 This page is a work in progress!
🇫🇮  Tämä sivusto on keskeneräinen, mutta tulee ajallaan!

Etusivu | Title page  •  Portfolio  •  Runoja | Poetry  •  Linkit | Links  •  Päiväkirja
Mastodon • Pixelfed • LinkedIn
Arkisto
2025

Järkeä vailla tunteita, tunteita vailla järkeä

Luin eilen Sinitaivassomesta erilaisia ajatuksia mediasisällöistä, esimerkiksi kuinka lyhytsisältö vetoaa kirjoittajien mielestä tunteisiin, ja pitkät tekstit lukijan järkeen; ja miten lyhytsisältö huono, pitkä huono, ja meidän ihmisten hahmotus todellisuudesta rappeutuu lyhyiden takia. Sattumalta Naamakirjassa muistaakseni se oli Satu Hassin teksti, joka liittyi vähintään tangentiaalisesti tähän, ja tässä käsiteltiin digitaalisten ja paperille luotujen tekstien ja kuvien eroa, ja kuinka kouluissa opetuksen siirryttyä paperilta digitaaliseen alkoi lukutaito hapertua ja ihmisen kyky hahmottaa todellisuutta rappeutua.

Mielenkiintoisia asioita.

Ajattelin näitä asioita, ja erityisesti ensimmäistä esimerkkiä monta päivää, ja olen aikaisemminkin ajatellut, mutta vasta tänään aihe kypsyi metsäpolulla pellon viertä kävellessä, abstraktit ajatukset alkoivat kehittyä sanoiksi pistettäviksi lauseiksi. (Tämä on mielenkiintoinen prosessi, tämä muljuminen ennen tekstiä, tätä ei taideta kauheasti opettaa missään.) Ja koko ajan ajatuksieni näkökulma on ollu tunne.

Tunteisiin vetoavaa? Vai sittenkin ihmisen aivojen huonoa muotoilua

Mielestäni on tavallaanharhaanjohtavaa - tai ainakin osatotuus - puhua jostakin asiasta "tunteisiin vetoavana," ja ladata siihen samalla negatiivisia vaikutuksia. Se on vähän kuin sanoisi, että jokin vetoaa näkökykyyn tai kosketukseen. Verenkiertoon vetoavaa sisältöä. Tunteet ovat ihmiskehon funktio, tunteet lähettävät minulle viestejä. Perinteisesti minulle ja monelle muulle on viestitetty, että tunteista on irtauduttava, jotta voidaan toimia kylmän asiallisesti ja rationaalisesti.

Tohtori Gabor Matén mukaan Yhdysvalloissa 80 % autoimmuunisairauksia sairastavista on naisia, koska naisten ei Yhdysvalloissa sallita kokea negatiivisia tunteita.

"Tunteisiin vetoavan" poliittisen lyhytsisällön funktio mielestäni ei ole vedota tunteisiin, vaan vaikuttaa 1) toistopropagandalla ihmisten siihen osaan mieltä, joka stereotypisoi saamiaan viestejä, tai se 2) antaa katsojalle luvan olla ajattelematta, eli ei haasta päättelykykyä.

Kohdassa yksi tarkoitan sitä, että ihmisen mielellä on tapana niputtaa asioita yhteen tiedon käsittelyn ja hakemisen tehostamisen vuoksi. Jos koko ajan käyttää aivoenergiaa kaikkien asioiden tutkimiseen keskittyneesti sitä ylikuormittuu. Sen sijaan, että ihminen katsoo kivistä rantaa ja käsittelee jokaisen kiven värivivahteineen ja muotoineen erikseen, kivet niputetaan siinä hetkessä tiedoksi "tuossa on kivi," ja mielessä rannan kivi lie jonkinlainen abstrakti keskivertomielikuva kivestä, kun asiaa ajattelee jälkikäteen. Joskus kauan sitten luin artikkelin, että ihmiset luovat samalla tavoin mielikuvia esimerkiksi mm. ihmisryhmistä: hämäläiset ovat sellaisia, mustaihoiset ovat tuollaisia, kokoomuspoliitikot ovat sellaisia... olen melko varma, että tämän ilmiön tunnistaa kuka tahansa.

Propagandassa viestejä toistetaan, sen päämäärä on vaikuttaa ihmisen mielikuvaan siitä, minkä värisiä ja muotoisia rannalla olevat kivet ovat. Kaikki rannalla olevat kivet ovat vittumaisia, laiskoja ja hirvittävän ahneita sosiopaatteja. Kun tätä toistetaan noin sata tuhatta kertaa, ihmismieli on ottanut nämä viestit ja ympännyt ne kaikki sinne osaan aivoa, joka säilyttää tiedon rannalla olevien kivien ominaisuuksista. Tällä ei ole mitään tekemistä tunteiden kanssa.

Osassa kaksi tunteet ja päättelykyky ehkä voivatkin kohdata jotain. Lyhytsisällön on mahdollista herättää tunteita (ja kyllä ihmeessä niin pystyy pitkäkin sisältö!), mutta enemmän sen ongelma on se, että kun sisällöt ovat muutaman sekunnin pituisia, ja esiintyvät jonossa, lyhytsisällöt eivät sisäisen ja rakenteellisen muotonsa puolesta ehdi luoda mitään päättelyketjuja, jossa ihan pohdiskeltaisiin, että mitä tässä tapahtuu. Katsojan tai lukijan reaktiot ovat samaten nopeita. Siksi esimerkiksi mikrotekstialustojen julkaisuissa keskusteleminen on välillä hirvittävän tuskallista: nopeasti luettuihin sisältöihin vastataan nopeilla kuittauksilla asiaa sen pidemmin miettimättä, ja riidan aiheet ovat pian valmiita.

Kummassakin tapauksessa kukaan ihminen ei ole yhden kerran treenillä yhtäkkiä immuuni tällaisille kikkailuille, vaan omien aivojen toimintaa vastaan pitää treenata jatkuvasti, että voi huomata, mihin omat ajatuspolut ja käyttäytymiset perustuvat. Se vaatii paljon energiaa ja vaivaa. Ja nyky-yhteiskunnassa meillä on yleensä aika vähän kumpaakaan.

Tunneajatuksia

Itse koen usein saavani fyysisistä kirjoista enemmän irti kuin digitaalisista julkaisuista. Kirjan ja kynällä kirjoittamisen fyysisyys syventävät myös tunteitani aiheiden parissa, oli kyseessä sitten tieto- tai kaunokirjallisuus. Myös huomaan silmieni hakeutuvan useammin nykyään perinteisen taiteen pariin kuin digitaalisen. (Tämä voi olla metsien puiden kaatumisten kannalta tietysti huono asia, jos kaikki palaisivat laajamittaisesti paperiaikaan, toisaalta kirjojen kierrätys ja kirjastolainaus ovat edelleen asioita, joita on mahdollista tehdä. Ei ole kaikki mustavalkoista).

Tunteet ovat superhieno osa ihmisen kokonaiskokemusta tästä todellisuudesta, missä satumme olemaan, kunhan niiden kanssa oppii olemaan ja niitä kuuntelemaan. Eikä se lähtökohtaisesti väärinkään ole, että meillä on erilaisia ihmisten tekemiä tekstejä, teoksia ja taiteita, jotka herättävät ihmisissä tunnekokemuksia.

Sellaista ajattelin, kun luin erään rationaalisen järki-ihmisen tekstiä, että meidän pitäisi poistaa tunteisiin vetoava sisältö kokonaan yhteiskunnallisesta keskustelusta, ja pysyä pelkissä faktoissa, että meillä on ollut erittäin rationaalista yhteiskuntapolitiikkaa vuosikymmeniä, missä mielestäni osittain on menty metsään, koska tunteet ovat niin tukahdutettuja, että ne ajavat nyt salaa ihmisten poliittisia näkökulmia, erityisesti talous tulee mieleen. Oikeiston talouspuheet erityisesti ovat omituinen sekamelska epätieteellista rationaalisuutta yhdistettynä pelotteluun.

Voi olla, että jonkun mielestä vapaaksi päästetty tiedote siitä, että kun ihmiset kärsivät nälkää se on humanitäärinen kriisi, on tunnepuhetta, eikä rationaalista keskustelua säästöistä - etiikan tunnepuolta miettiessä voi ajatella myös nykyaikaa ja verrata sitä siihen kuinka 1800-luvulla ihmisten annettiin kuolla Suomessa nälkään, koska valtio ei koennut tähdelliseksi pitää heitä hengissä, koska se ei ollut rationaalista valtiontalouden näkökulmasta. Tunnepuolella ihmiset kokevat tunteita, jotka liittyvät närkästykseen epäoikeudenmukaisuudesta, kun kanssaihmiset näkevät nälkää, ja tämä tunne on motivaattorina silloin, kun ihmisiä autetaan. Harva tekee akuutin hädän hetkellä SWOT-analyysiä siitä, että onko rationaalista pistää rahaa hyväntekeväisyyteen.

Tunteiden vaikutuksesta ihmisten käyttäytymiseen on kirjoitettu varmasti enemmän kuin mitä olen lukenut, ja tekstiä varmaan löytyy enemmän, kuin mitä yksi ihminen ehtii elämänsä aikana lukea. Enkä tietenkään ole alan asiantuntija, mutta olen tähän kuitenkin perehtynyt käsikirjoittajan ja taiteen näkökulmasta, sekä nykyajan middle managementin keskeisimmässä vapaa-ajan harrastuksessa eli terapiassa. Ja tällä aasinsillalla onkin hyvä lopettaa suosittuun interverkossa pyörivään lainaukseen:

"Ihmiset käyvät terapiassa niiden ihmisten takia, jotka eivät ikinä käy terapiassa."

Raymond Queneau'n tyyliharjoituksia osa 6/6

Raymond Queneau'n tyyliharjoitukset vuodelta 1947 päättyivät lopulta kirjan seilatessa takaisin kirjaston lainaussysteemiin. Aivan kaikkia 99 harjoitusta en etsinyt/jaksanut/viitsinyt tehdä, mutta melkein 70 harjoituksessa oli kirjoittamista aivan tarpeeksi.

Kirjoittaminen on ajattelemista. Tätä lainausta näkee onneksi nykyään paljon, osana isompaa tekoälyä koskevaa somekeskustelua siitä, miten tekoäly vaikuttaa ihmisten (opiskelijoiden ja työssä käyvien) kykyyn ymmärtää ja hahmottaa asioita (vaikutus on siis nettonegatiivinen.) Minulla ei lie vaaraa joutua tekoälykoukkuun, sillä tähän mennessä olen pitänyt sillä luotua tekstiä sisältä kuolleena ja kokonaisvaltaisesti vastenmielisenä. En kirjoita Tyyliharjoituksia tai Päiväkirjaa antidoottina tekoälylle tai minään vastaliikeprotestina.

Projektina Tyyliharjoitukset olivat erinomaisesti viikon edestä taidetreffejä, eli sielunhoitoa luovan ihmisen luovan kaivon täyttämiseen leikkimisellä. Huoletonta liikkumista tuntemattomilla alueilla, pienien uusien asioiden huomaamista lempeällä katseella. Tavallaan kaikkea sitä tämä päiväkirjakin on, ajatusteni järjestelyä mieleni hyllyillä ja pölyhuiskan heiluttelua satojen esineiden, papereiden ja koristeiden, muistojen ja projektien alta ja päältä. Epämääräisiksi torneiksi kasautuvien röykkiöiden selvittelyä ja karsintaa.

Nyt kun elämme ahdistavia ja vaikeita aikoja erinäisistä syistä ja tuntuu että sekä metaforiset pimeydet ja seinät kaatuvat päällemme todellisten lisäksi, vain luovuus ja uteliaisuus auttavat ihmistä henkisesti ryömimään todellisuuden lasinsirpaleiden täyttämältä taistelukentältä eteenpäin. Ikävä kyllä olosuhteethan luovuudelle ovat kaikkea muuta kuin optimaaliset.

Viimeiseen harjoitukseen pyysin ystäviltäni apua, sillä harjoitukseen sisältyi sarja sanoja, jotka piti upottaa tekstin sisään. Kiitos osallistujille.

Sanapeli

(Miksi, kipakka, seireeni, kallioimarre, vihastunut, matto, kuusi)

Miksi viisi varista lensi juuri sillä hetkellä, valon kuollessa loppuiltapäivästä, pihakoivuun? Kun heidän levittämänsä lumi putosi oksilta suoraan alla tupakoivan yksijalkaisen miehen niskaan, hän päästi pienen huudahduksen, karhean ja möreän, ei minkään seireenin laulua ollut se. Kipakasta yllätyksestä selviydyttyään mies pudotti tupakanlopun tumppiastiaan ja meni takaisin sisälle kerrostalon rappukäytävään, jonka seinät oli maalattu kallioimarteen värisiksi. Mies jatkoi hissillä siitä matkaa keskikerroksissa sijaitsevaan yksiöönsä. Kello kuusi saapui kaksi vierasta, vanhoja ystäviä, mukanaan halvan näköisiä lahjoja, mies teki parhaansa, ettei olisi vihastunut, mutta ehkä siitä synkeydestä paljastui vieraille pieni osa kuitenkin. Kun vieraat olivat poistuneet, mies huomasi eteisen maton olevan sepelin peitossa. Ylimääräinen lahja vierailta hänelle. Samaan aikaan ulkona toinen ystävistä kaatui mustalla jäällä.

Raymond Queneau'n tyyliharjoituksia osa 5

Viides ilta Raymond Queneaun Tyyliharjoituksia käsitti enimmäkseen kielitieteellisiä termejä, kuten prosteesin, epenteesin ja metateesin, jotka arjessa liittyvät enemmän kielien muutoksien ilmiöihin ja paikallismurteisiin, joilla ei ole hirvittävästi käytännöllistä hyötyä pelikäsikirjoittajan arjessa, mutta yleissivistäviä harjoitukset olivat. Myös ei voi olla näitä wikipedian kanssa tehdessä miettimättä, kuinka vaivalloista kirjan läpi käyminen olisi ollut aikana ennen internettiä.

Suosikkitehtäväni oli Sanaluokat, missä kirjattiin ylös kaikkien alkuperäisen tekstin sanojen sanaluokat. Tämä ei ollut laisinkaan helppo tehtävä (esimerkiksi piti kysyä internetiltä, onko partisiippi adjektiivi), ja en taida tietääkään, menikö kaikki oikein (siis voiko illalla olla adverbi? Miten voi tietää? Onko internet luotettava lähde? Onko joku tekoäly kirjoittanut tämän esimerkin? Jne.) Silti tämä oli nautinnollista puuhaa, kirjoittamisen kivijalan pölyn pyyhintää ja pientä pintaremonttia aivoille.

Sanaluokkia

Substantiivit: varista pihakoivuun Lumi oksilta maahan puun miehen Mies ilta ystävää joululahja kassillinen jouluruokia ystävistä pihalla

Verbit: lensi varisi huudahti tulivat liukastui

Numeraaleja: Viisi kaksi

Pronomineja: Toinen

Partikkelit: ja ja

Adverbit: alla päälle Myöhemmin kylään mukanaan myöhemmin illalla

Adjektiivit: tupakoivan yksijalkaisen jäisellä

Raymond Queneau'n tyyliharjoituksia osa 4

Neljäs ilta Raymond Queneaun Tyyliharjoituksia sisälsi aistien lisäksi runomittoja.

Tyyliharjoituksissa kirjoitetaan sama teksti 99 kertaa, nyt kasassa on 53 erilaista variaatiota. Osan tyyleistä jätän suosiolla kirjoittamatta (esimerkiksi siksi, koska en osaa kreikkaa.)

Oodi

Vain harvoin variksia viisi puuhun lentää
ja lumen sen oksilta pudottaa
kun yksi mies yksijalkainen
lumen niskaan saa ja sadattaa
Ja ystäväin kesken hän jatkaa päivää
joka illaksi vaihtua ehtii jo
saa lahjat joulun, ja myöhemmin
pihajään kavaluus, öinen kuutamo

Tanka

Viisi varista
lumen pudottaa niskaan
Vieraiden lahjat
loukkaavat halpuudellaan –
musta jää kostaa yöllä

Sonetti

Ilman halki iltapäivän
lentää varis ystävineen
läpi valon viime häivän
rauduskoivuun lumiseen

Lumi kohta miehen niskaan
alla käyvän putoaa
hankeen savukkeen hän paiskaa
ja kotihinsa kapuaa

Tulee ilta, vieraat tuovat
joulukassin mukanaan
lahjansa ne ovat halvat
saa miehen oloon tukalaan

Keskiyö on tunnin päästä, lähtö koittaa saa
pihan musta jää se vieraan tonttiin langettaa

Vapaa mitta

Varikset
ja lumi puissa
varistelua, varinaa
savu miehen suusta
sen katkeaa
kun lumi osuu niskaan

Lumen kosketus kylmällä iholla
sen muisto säilyy tunteja
sen kylmyys menee sydämeen asti
eivät lahjat tunnu lahjoilta
tai myötätunto itseään myönnä
kun kalman kohtalokas käsi koskettaa läheltä
  vain hetken
– musta jää tuo maahan uhrinsa

Jääkö Queneaun tyyliharjoituksista mitään käteen? Osa 3 tyyliharjoituksia

Kolmena päivänä Raymond Queneaun Tyyliharjoitusten parissa ja melkein kirjan puolessa välissä alkaa saada käsityksen tyyliharjoitusten mahdollisuuksista.

Koska harjoitukset ovat tarkoituksenmukaisesti hyvin lyhyitä, ne on helppo aloittaa. Parhaimmillaan yhden tekemiseen menee viisi minuuttia. Vaikeimpiin menee jopa yli tunti, mutta silloin paneudutaan jo haastavaan tai vieraaseen tyyliin, joka vaatii paljon.

Jotkut harjoituksista on mahdoton tehdä kokonaan hyvin tai oikein. Esimerkiksi Parachesis-harjoitus vaatii koko tekstin kirjoittamista siten, että jokainen sana alkaa samalla kirjaimella. Esimerkissäkin on päädytty välillä lopputulokseen, jossa korvataan oikean sanan ensimmäinen kirjan, tai lisätään alkuun uusi kirjain, koska kielessä ei vain ole tarpeeksi synonyymejä kaikelle ilmaisemaan kaikkea yhdellä tietyllä kirjaimella.

On vapauttavaa tehdä täysin mahdottomia tehtäviä, joissa on lupa "epäonnistua", ehkä se pehmentää tosielämän epäonnistumisia psykologisesti tulevaisuudessa. Tehtävät myös saattelevat lempeästi mukavuusalueen ulkopuolelle kirjoittamaan välillä täysin pähkähullulta tuntuvia tekstejä, tai tutustuttamalla tuntemattomiin tyyleihin, joiden parissa ei ole kirjoittanut ennen. Ja voi kokea aitoa ilahtumista, kun yrittää jotakin uutta, ja se yllättää, kuinka hauska sen parissa on kirjoittaa.

Eli viisi varista, lunta puussa, tupakoiva mies, lahjoja tuovat ystävät, ja liukastuminen keskiyön lähentyessä... jälleen uudelleen. (Kerrostalon asukasmäärä kasvaa yhdellä joka päivä.)

Ylevästi

Viisi arvokkaan oloista varista lensivät juhlavasti lähestyvän joulun kunniaksi arvatenkin kerrostalon kauniisti lumen peittämään pihakoivuun. Lumi varisi arvaamattomasti kenties alla seisovan herrasmiehen päälle, joka oli juuri silloin polttamassa savuketta. Hän päästi elegantin ja hillityn äännähdyksen, minkä yllätykseltään ehti. Myöhemmin herrasmiehen jalot ystävät saapuivat joulumieltä mukanaan tuoden sekä hengen palossaan, että kassillisella mitä mukavampia joululahjoja, ruoan ja kestävämmänkin paketin muodossa. Toinen näistä jaloista vieraista yllättäen kaatui jo koitettua kerrostalon pihalla jäällä! Mikä tragedia!

Syrjästäpäin

Meidän rapussa on kaikenlaisia ihmisiä. Hirveää, kuinka paljon rupusakkia. Ylimmässä kerroksessa on se hiirulainen, joka on kai pitkäaikaistyötön. Ja sitten on tuo invaliidi keppeineen ja muovijalkoineen. Nyt se on taas pihalla polttamassa tupakkaa keskellä päivää. Todennäköisesti minun verorahoillani. Ei kai nyt yksijalkainen mies käy töissä. Vaikka on niitä etätöitäkin. Mutta tuo on aina kotona. Minä olen eläkkeeni ansainnut. Saisin varmaan enemmänkin, jos ei olisi tuollaisia ahneita laiskureita. Hah, nyt noi varikset pudotti lunta himotupakoitsijan niskaan. Oikein. Mitäköhän teeveestä tulee. Remontointiohjelmia mökeistä, kiva… Rapussa on joku. Ei kuulu tutuilta ääniltä. Paitsi kuuluvat. Näkyyköhän ovisilmästä. No ne ovat sen tupakkamiehen kaverit taas täällä. Niillä on näköjään kaupan ruokakassi tänään mukana. Parasta olisi, jos ei ole täynnä kaljaa! Minä laitan viestiä taloyhtiölle ja isännöitsijälle, jos on… keskellä viikkoa tällaista hulinaa. Kauheaa. Mitäköhän teeveestä tulee… joku elokuva, no kiva… Ja toinenkin… Nyt rapusta kuuluu ääntä. Kauhean myöhä, kun nuo lähtevät. Sehän on lähellä keskiyötä… jotkut ei yhtään ajattele… vai menevätköhän ne vaan kaljoittelun välillä tupakoimaan… kyllä keittiön ikkunasta näkee. Hah! Toinen lensi perseelleen!

Parachesis

Viisi varista viiletti visaiseen vuuhun. Valkea vumi varisi voksilta valahtaen, vakavan vupakkamiehen varsinaiseksi vaikeudeksi. Veikkonen vaikersi. Vielä vaihtui vuorokauden vaika, veikkosen veijarikaverit vaelsivat vallan vieraisille, vakka varattuna vaatimattomin vahjapaketein. Vieraista vaitimmainen vielä vaatui viukkaalla väällä vyömyöhään veikkosen vuokrakasarmin viepeillä.

Huoletonta

Saatanan varikset. Lunta niskaan. Kaikenlaista. Ja vieraitakin piti tulla. Ei jaksaisi. Ihan paskoja lahjoja. Toivottavasti ne lähtee pian. No ei kun ne jää tänne vittu katsomaan kello ysin elokuvan telkkarista. Siis ne pistää mut katsomaan vitun antennikanavaa. Siellä on mainoskatkotkin. Normaalit ihmiset katsois jotain striimiä. Ai kauhee. Ja sit vielä Teris vetää pihalla lipat.

Tietoinen oleminen ja osa 2 Raymond Queneaun tyyliharjoituksia

Eilen kirjoitin aloittaneeni Raymond Queneaun kirjan Tyyliharjoituksia mukaisten tekstiharjoituksien parissa, koska kirja on palautettava kirjastoon ensi viikolla. Tämä oli eräänlainen osatotuus. Paljon enemmän tyyliharjoituksia motivoi tarve kiinnittää huomio pois ajankohtaisista uutisista tavalla, joka ei veisi minua puuduttavan ja passiivisen viihteen käytön pariin.

Ihmisen arkeen kuuluu tietty määrä käytöstä, joka on tavallaan ennalta ohjelmoitua. Ihminen ei yleensä jaksa keskittyä miettimään jokaista asiaa arjessaan jokaista yksityiskohtaa silmällä pitäen, aivokapasiteetti ja energia ei kertakaikkiaan riitä. Siksi usein aamukahvi keittyy samalla rutiinilla kuin hampaat pestään tai kissat ruokitaan. Erityisesti olen tämän syksyn aikana kiinnittänyt huomiota median kulutustapoihini, koska siitä on eri syistä tullut ongelmallista (eikä kyseessä ole vain algoritmit ja dopamiinit, ongelmavyyhteen kuuluvat myös klikkiotsikot ja tyhjäkäynnillä tehdyt uutissisällöt.)

Syksyllä olen tehnyt mm. seuraavia muutoksia:

Siirtynyt somealustalta kirjoittamaan somettomalle ja algoritmittomalle alustalle, eli tälle sivulle. Neocities ei tuota minulle tykkäyksiä tai kommentteja. Voin kirjoittaa ajatukseni irti mielestäni ja päästää ne irti, ne eivät jää liepeilleni pyörimään ikuisesti. Voin siirtyä seuraavaan asiaan rauhassa.

(Kirjoitan tätä päiväkirjaa siis erityisesti kehittääkseni ajatteluani. Tiedän myös, että tällä on jotain hyötyarvoa muutamalle muulle ihmiselle, ja koska he ovat mukavia ihmisiä, minua ei haittaa julkaista ajatuksiani toistaiseksi ilmaiseksi. Tämän blogin kirjoittaminen on myös mukavan hidasta toimintaa, se juurruttaa ja rauhoittaa minun päivääni, kun otan ajatuksilleni aikaa.)

Olen siirtynyt kokonaisten musiikkialbumien kuunteluun tehdessäni jotain (pitsiä nyplätessäni, kirjoittaessani) tai olen hiljaisuudessa. Moni tätä hajoavaa aikaa edeltävä musiikkialbumi on luotu kokonaisuudeksi, ja kokonaista albumia kuunnellessa olen eheän ja rajatun äänimaailman piirissä. Vaikka kyseessä olisi esimerkiksi black metal -levy, on kokemukseni musiikista rauhallisempi, ehjempi, kokonaisempi, kuin kuunnellessa erilaisia hittiparaateja tai satunnaista musiikkia eri esittäjiltä.

Vähentänyt televisio-ohjelmien katselemisen vain tavan vuoksi. Tämä on yksi ehkä erityisen sisään ohjelmoiduista asioista, joita olen huomannut tekeväni vain, koska olen kasvanut maailmassa ja maailmaan, johon kuuluu tiettyjen mainostettujen ja sosiaalisesti pinnalla olevien ohjelmien katseleminen. Ohjelmat ja elokuvat saattavat auttaa ajan kulumisessa, mutta ehkä nyt näin keski-ikäisenä ajattelen sitä, että en halua kuluttaa aikaa loppuelämääni. Katson vain ne ohjelmat, jotka minua kiinnostavat.

Lisäksi on erilaisia yrityksiä vähentää sosiaalisen median käyttöä. Blueskyssa ja Pixelfedissä tosin yritän antaa huomioni siellä enimmäkseen taiteelle ja kulttuurille (erinomaisten taiteilijoiden lisäksi siellä on aikuisten järkevää keskustelua kirjallisuudesta ja esimerkiksi peleistä taiteena ja kulttuurina), ja koska näitä medioita voi seurata ilman algoritmia, viihdyn niissä edelleen. Sosiaalinen media voi olla ihan hyödyllinen alusta, jos siellä ei käytä aikaansa trollien kanssa eipäs-juupas-väittelyihin.

(Facebookista sen verran, että kiellettyään poliittisen mainonnan, alusta on tarjonnut minulle melkein aina sisään kirjautumisen jälkeen kokoomuksen ja perussuomalaisten poliitikkojen viestintää syötteeni alkupäähän omien kontaktieni kirjoitusten ohi, eli on aika selvää, mitkä puolueet herra Zuckerberg haluaa voittoon seuraavissa eduskuntavaaleissa. Toivoisin, että kaikki ihmiset lähtisivät pois Manipulaatiokoneen piiristä, mutta helppoa se ei ole vielä. Jos Friendicassa olisi parempi käyttöliittymä ja tapahtumajärjestämisapparaatti, se jo helpottaisi.)

Tätä kirjoittaessani olen pohtinut, että aika monella ihmisellä lie elämässä ohjelmoituja tapoja, joita toteutetaan tottumisen tai ulkopuolisten syiden takia, mutta joihin ei kiinnitä huomiota tarpeeksi, ja ne saattavat ollakin oman elämän kannalta haitallisiakin tapoja, mutta lipsahtavat näkymättömästi ja huomaamatta osaksi arkea, rutiinilla, sillä samalla, jolla aamuisin keitämme kahvin ja harjaamme hampaamme.

Eilen siirsin huomioni tietoisesti median kuluttamisesta kirjoittamiseen illalla, erityisesti uutisten, koska uutisten lukeminen illalla kohottaa nykyään verenpainettani liikaa, eli on järkevä tehdä jotain mukavaa ja rentouttavaa illan saapuessa. Koska passiivinen viihteen kuluttaminen tavan vuoksi tuntui lähinnä hermostuttavalta, otin Queneaun esiin ja lähdin kirjoittelemaan.

Ja tällä tiellä olemme edelleen. Seuraavaksi lisää valittuja tyyliharjoituksia.

Yhdyssanoin

Varislintujen iltalento nuoskalumiseen pihapuuhun aiheutti nuoskalumen salakavalan putoamisen yksijalkaisen mieshenkilön päälle kesken savuketupakoinnin koivupuun oksavarpujen alapuolella. Yksijalkainen huutoparahti. Iltamyöhään saapui kylävieraisille parivaljakko – miestyypin siipiveikkoja. He kantoivat kauppakassia sisällään joululahjoja ja jouluruokia. Keskiyöllä poislähtiessään toinen toverikamuista mennäkaatui peilijäisellä kävelytiellä.

Kieltoja

Eivät ne olleet nisäkkäitä tai hyönteisiä, vaan lintuja, eivät kyyhkyjä tai joutsenia, vaan variksia, eikä niitä ollut kaksi tai kymmenen, vaan viisi. Ne eivät kiivenneet, eivätkä kävelleet, vaan lensivät puuhun. Puu ei ollut kuusi eikä pihlaja, vaan koivu. Puun oksilta ei sadellut jäätä tai vettä, vaan lunta alas alla olevan ihmisen niskaan. Hän ei ollut nainen, ei muunsukupuolinen, vaan mies. Hänellä ei ollut kahta jalkaa, vaan yksi. Eikä mies pysynyt vaiti, vaan huudahti, kun lumi iski niskaansa. Eikä enää ollut valoa jäljellä, kun myöhemmin saapui ei vähempää kuin kaksi vierailijaa, he eivät olleet miehelle vieraita kuitenkaan, vaan ystäviä. Eivätkä vieraat tulleet tyhjin käsin, heillä ei ollut mukanaan pientä lahjaa, tai mitään suurtakaan, vaan ostoskassillisen verran ruokia – ei tavallisia, vaan jouluaiheisia – eikä siinä kaikki, vaan myös paketin toivat. Kello ei ollut vielä keskiyötä, kun ystävien poistuessa toinen ei välttynyt onnettomuudelta, vaan kaatui ei muuallakaan kuin talon ulkopuolella ei-sulalla pihatiellä.

Virallinen kirje

Hyvä vastaanottaja, tässä ovat omat tietoni tiedustelemanne iltapäivän ja illan tapahtumista. Hiukan ennen auringonlaskua lensi pihan ainoaan koivuun viisi varista. Ne pudottivat laskeutuessaan paksuksi peitoksi kehittynyttä nuoskalunta puun alla seisovan miehen päälle. Lumi osui miestä niskaan, ja hän hiukan hätkähti. Miehellä oli kävelykeppi ja tekojalka, ja hän oli seisonut puun alla polttaakseen tupakkaa. Mies poistui pihasta. Tuli pimeää, ilta saapui. Hiukan kuuden jälkeen miehelle tuli kaksi vierasta. He toivat mukanaan ruokakaupan kestokassillisen verran joululahjoja ja ruokaa. Vieraat viettivät miehen asunnossa useita tunteja. Kello oli suunnilleen yksitoista kun he poistuivat. Poistuttuaan toinen vieraista liukastui pihalla mustaan jäähän. Toivottavasti tämä selventää teille tapahtunutta.

Takakannen teksti

Tämä uusi ja runsaan ryöppyävällä tunteella kirjoitettu romaani on kirjailija X:n jo toinen julkaisu menestyksekkään debyytin jälkeen. Kirjailija ei jää yhden menestyskirjan tähdenlennoksi, vaan tämä teos käsittelee uskomattoman nokkelalla tavalla sitä, miten osittain vammautunut mies kohtaa sosiaalisten ja sisäisten ristiriitojen ja hankaluuksien lisäksi myös luonnon armottoman voiman. Tapahtumat sijoittuvat pieneen kerrostaloyhtiöön, ja henkilögalleriaan kuuluvat kolmen ammattityöläisen lisäksi lähimetsän salaperäiset linnut, jotka eivät suo kenellekään armoa, kuten ei itse luontokaan, joka tarinan lopun yllätyskäänteessä näyttää, että kukaan ei ole suojassa kohtalon oikukkailta voimilta.

Onomatopoeettisuuksia

Varikset, kraa kraa kraa, koivuun. Lumi varisi, pläts, pläts pläts, tupakoivan hhhhhssshh miehen krrhm niskaan, yllättäen täh! Ystävät (pälä pälä seli seli) saapuivat kops kops kops kylään mukanaan joululahjoja raps raps raps kah kahhh kahhhh. Toinen niistä liukastui AHH KOPS PLÄTS jäisellä pihalla myöhemmin illalla hhhrrhh.

Raymond Queneau - Exercises de style - Tyyliharjoituksia

Raymond Queneaun kirja Tyyliharjoituksia vuodelta 1947 sisältää 99 erilaista tyyliharjoitusmallia kirjoittamiseen. Queneau ei paljoa selittele, vaan kirja lähtee tykittelemään erilaisia tekstityylimalleja kirjan alussa olevaan synopsikseen perustuen.

Kirjoitan tyyliharjoituksia kunnes Queneaun teos haluaa takaisin kiertoon pääkaupunkiseudun alueen kirjastoverkostoon. Itselleni olen kokenut tämän hauskaksi ja sopivasti haastavaksi tavaksi kirjoittaa omien tottumusten ulkopuolella. Samalla olen tyytyväinen, että en saa harjoituksista arvosanoja. Tätä teosta käytetään ilmeisesti Ranskassa kirjallisuuden parissa edelleen jollain opetustasolla. Luulen, että tämä olisi myös hirvittävän hauska kirja käydä läpi pienen ryhmän kanssa.

Jotkut tehtävät ovat aivan dillejä oman tekstini parissa, kun taas toisia varten pitää tehdä kunnolla taustatutkimustakin. Eniten aikaa vei ylivoimaisesti Metafora, johon käytin yli kaksi tuntia (käsiä väännellen, hiuksia repien.)

Tässä on joitain tähän astisia suosikkejani Tyyliharjoituksistani:

Synopsis

(Tekstini, johon loput tekstit pohjautuvat)

Viisi varista lensi pihakoivuun. Lumi varisi oksilta maahan ja puun alla tupakoivan yksijalkaisen miehen päälle. Mies huudahti. Myöhemmin illalla kaksi ystävää tulivat kylään, mukanaan joululahja ja kassillinen jouluruokia. Toinen ystävistä liukastui jäisellä pihalla myöhemmin illalla.

Kahdentaen

Viisi varista eli yhden käden sormien verran Corvus coroneita lennä liidehteli pihakoivuun, talon edustan rauduskoivuun. Lumi varisi ja nuoska sateli oksilta maahan, puun käsivarsilta tontille, ja sen alla tupakoivan, savuketta kessuttelevan yksijalkaisen miehen, yhtä jalkaa vaille olevan ukon niskaan ja päälle. Ukko, tämä mieheke, huudahti, ulvaisi. Myöhemmin jälkeenpäin illalla, vasta ehtoopuolella, kaksi eli pari ystävää, hänen toveriaan, saapuivat vieraisille, tulivat kylään, mukanaan joululahja, koristeellinen paketti, ja kassillisen, kohtuullisen juuttisäkin verran jouluruokia, rosollia ja vihanneslaatikoita. Toinen ystävistä, jälkimmäinen kavereista, liukastui jäisellä pihalla, kaatui liukkaalla talon edustalla, myöhemmin illalla, tuonnempana pimeän aikaan.

Litoteesi

Useampi kuin yksi varis lensi puuhun. Jotain vettä kylmempää valkoista tuli oksilta, niiden alla mies, joka ei ollut jalkojensa lukumäärien puolesta aivan täysissä ruumiin voimissa, vain puolissa niistä. Mies ei tiennyt väistää mitä ylhäältä saapui, eikä mies pystynyt yllätykseltään pysymään hiljaa. Ilta ei ollut enää varhainen kun muutama ihminen, joita ei voisi vihamiehiksi ainakaan kutsua, saapuivat mukanaan tuomisia, jotka eivät ainakaan olleet arkisia. Yksi näistä ei välttynyt kaatumiselta poistuessaan talon pihalta vierailun jälkeen.

Metafora

Ryhmä mustaharmaisiinsa huputettuja siivekkäitä pummeja lehahti metsän mustepisaroilla koristellun kruunupäisen vartijan hennoille käsivarsille. Pilvien pakastuneet kyyneleet satelivat tällöin käsivarsilta alas kuolleelle nurmikkopellolle ja puujalkoihin tukeutuvan tynnyrin niskaan, hän kylmän iskiessä päästi ilmoille tukahdetun kavahduksen kaikumaan talon seinää vasten. Yön nielaistua auringon saapuivat ystävyyden maljojen juojat mukanaan vuoden kuoleman merkkeihin kääritty artefakti vahvistamaan yhteisiä siteitä, sekä polttoainetta kehon tulen ylläpitoon. Yö oli jo kohta ylittämässä rajaa astumalla yhdestä vuorokaudesta toiseen kun toinen maljojen juojista lankesi suunnittelemattomine askelsarjoineen pihatien hiotulla peilillä suoraan pakkasen kuolemankylmään syliin.

Uni

Harmaan kaikkeuden keskellä uivat lintuhahmot paksussa sumumaisessa todellisuudessa. On vaikea liikkua, ilma ottaa vastaan kuin vesi uimahallissa, mutta varikset lentävät silti. Maasta kasvaa kultainen, säteilevä koivu, jonka päälle sataa pyhää, valkeaa, peittävää lunta, se saa koivun säteilemään entistä enemmän. Varikset riisuvat säteilevän koivun lumesta, joka laskeutuessaan peittää yksijalkaisen miehen. Hän hyppii yhdellä jalallaan kotiin, jonne saapuvat vieraat kuin tyhjästä, täyttävät jääkaapin ruoalla ja olohuoneen yhdellä, valtavalla joulupaketilla. Kun toinen vieraista astuu mustalle jäälle talon ulkopuolella, koko maailma pyörii, pyörii ja pyörii kuin pesukoneessa, jonka linkouksen ääneen minä herään.

Tarkkuutta

Tasan viisi varista, joiden pituudet vaihtelivat 44 ja 51 cm välillä, ja paino 410 ja 670 g välillä, lensi 31 vuotta vanhaan, 24,6 metriä korkeaan rauduskoivuun, jonka oksille oli kerääntynyt iltapäivällä kello 14:31 ja 15:58 välillä lumisateen takia pehmeää nuoskalunta. Kun varikset istuivat oksiin, nuoskalumi varisi maahan, suoraan puun alla tupakoivan 102,1 kg painavan 46-vuotiaan miehen niskaan. Mieheltä oli amputoitu yksi jalka ja se oli korvattu tekojalalla, jonka paino ei sisälly tässä kuvauksessa miehen koko painoon. Kun putoava lumi osui miehen paljaaseen niskaan, miehestä lähtevä ääni oli tavanomaista kuuluvampi, mutta sitä ei olisi voinut määritellä varsinaisesti huudoksi, vaan kyseessä oli enemmänkin pienimuotoinen huudahdus. Kello 18:28 miehen kotiin saapui vieraita, yksi 42-vuotias ja toinen 47-vuotias. Heillä oli mukanaan oranssein appelsiinein kuvitettu ostoskassi, jonka sisällä oli 60 cm kertaa 20 cm kertaa 30 cm kokoinen joululahjapaketti, sekä valmislaatikoita jouluruokia. Ystävät lähtivät yksijalkaisen miehen kotoa kello 22:52, kello 22:53 nuorempi vieraista liukastui talon pihassa jäälle, joka oli muodostunut kun päivällä 0,5 celsius-asteessa nuoskalumi oli tallautunut pihalla tasaiseksi kentäksi, ja sitten jäätynyt alkuillan aikana kun lämpötila oli äkkiä pudonnut yli viisi celsius-astetta.

Subjektiivinen puoli

En ees huomannu niitä variksia ennen kuin ne pudotti lunta mun niskaan. Ei siin mitään, säikähdin vaan kun sitä tuli vaan taivasta ihan yllärinä. Varikset kyl on aika fiksuja eläimiä, olikohan niillä jotain mua vastaan? Vai halusko ne vaan nähdä, huudanko jos tulee lunta päähän? Sitten se päivä himmeni, tuli pimeetä. Kaverit tuli kylään kuuden jälkeen, toi lahjoja. Vähän vitutti, en ollu mitään pyytäny, enkä kaivannu, ja ne tulee tyrkyttämään jotain halpaa markettisafkaa, ihan ku mies yhdellä jalalla ei sais jotain saarioisten rosollia kaupasta kotiin ilman apua. Pakettiin en ees katsonu. No, kai ne hyvää tarkoitti. (Silti, mitä paskaa.) Kuulin, että Teris kaatui sit tossa talon edessä kotimatkalla. On se erikoista, kun on tuollainen kokonainen vammaton ihminen, jonka pitäis pystyä ihan vittu kaikkeen.

Toinen subjektiivinen puoli

Ikkunasta näkee kaiken. Näin sen, kuinka ne varikset lensi talon isoon koivuun, näin sen myös kun ne pudotti lunta sen ketjupolttajan niskaan. Se mies on siinä aina tupakoimassa. Oikein harmittaa, kun se on niin kaunis puu, ja se piti pilata tekemällä siitä tupakkapaikka, nyt se haisee koko ajan tupakantumpeille. Kun ne varikset pudottivat sitä lunta sen miehen päälle, mietin, harmittaakohan niitä variksiakin toi määrä röökiä, mitä siellä vedetään. Jäin kylmän teen kanssa istumaan siihen ikkunan äärelle, katsoin kuin ihmisiä tuli ja meni. Onnekkaita perheitä, hyvin voivan näköisiä nuoria ihmisiä, koiria. Tienoossa on kaikkialla jouluvalot ikkunoissa. Olisipa varaa jouluvaloihin. Onneksi tästä asunnon ainoasta ikkunasta näkee edes muiden valot. Istuin pimeässä ja katsoin valoja ja ihmisiä, kohta tuli vieraita taloon. Samoja vieraita, mitä välillä kävi sen äskeisen pyöreän miehen kanssa tupakalla. Niillä oli iso kauppakassi mukana, siellä näytti olevan ruokaa ja lahjapaketti sisällä. Onnekas mies, kun hänestä joku niin välittää. Laitoin vähän lisää teetä, kamomillaa, sitä saa kaupasta alle eurolla paketti, ja se pitää terveenä. Aloin pelata korttia, pyramiidipasianssia, minkä mummu opetti minulle. Joskus ennen yhtätoista kuului kauhea ääni pihalta. Katsoin ikkunasta ulos, ja siellä oli yksi sen naapurin vieraista maassa selällään, kaatunut jäisellä kävelytiellä.

Kirkkoveneellä kohti joulua

Tänään potpourri-kirjoitus erilaisista aiheista, jotka kuron kauniilla aasinsillallani kokonaiseksi tuoksumaljaksi internettinne olohuoneen kahvipöydälle (tai liinavaatekaappiin, riippuu miten projisoitte vieraiden ihmisten päiväkirjojen lukemisen päässänne.)

Kansallinen kirkkovene

Kuluneella viikolla ihmettelin kansakunnan henkistä tilaa, koska pitäisi meidän itsenäisyyspäivänä syleillä erityisesti oman kulttuurimme keskeisimpiä symboleita. Perinteisessä aidossa kotimaisessa kulttuurissamme aikana ennen ulkopuolelta tuontitavarana väkipakolla tuotua välimeren patriarkaalista uskontoa meillä Suomessa suuri mystinen kunnioitus keskittyi toki luonnon animistisen kunnioituksen lisäksi käsitykseen siitä, että kohtu on portti toiseen todellisuuteen ja omaa taikavoimia.

Näitä naisgenitaalien voimia käytettiin perinteisesti niin karhujen pelottamiseen kuin peltojen hedelmöittämiseen, mutta 2017 myös järjestettiin eduskuntatalolla mielenosoitus hallitusta vastaan pyllyttämällä, eli tapa ei ole täysin kuollut.

Arjessa ”vitun voiman” näkee paljon yleisemmin nk. kirkkovenemerkeissä, jotka ovat suoraa jatkumoa kristinuskoa vanhemmasta suojelusperinteestä. Näitä voi huomata esimerkiksi tussilla piirrettynä alikulkutunneleissa jos on onnekas (ja kannattaa kokea olevansa onnekas! Sinua varjellaan historiallisin loitsuin!)

Kulttuurillisesti tämähän on merkittävää, koska muualla maailmassa paitsi Tšekin tasavallassa ei naisten genitaaleja todellakaan piirrellä roskakatoksiin ja alikulkutunneleihin, vaan vallalla on mieselinten piirtäminen (mikä näyttäisi ainakin oman kotialueeni graffitiotannan perusteella lisääntyvän myös Helsingissä.) Sikäli kannattaa suhtautua aiheeseen muutenkin kuin järkytyksellä tai närkästyksellä – tässä on kuitenkin käsillä meidän omaa alkuperäistä kansalliskulttuuriamme, jota kannattaa vaalia.

Toki nykyään sekä konservatiivisten, että silmäätekevien ihmisten kulttuuri on enimmäkseen sovinnaista, tapakristillistä ja rähmällään kohti sitä puolta horisonttia missä koetaan vallan origon juuri sillä hetkellä olevan, joten ei ole yllättävää, että kirjoittelu suunnittelija Jutta Virtasen St. Pussy -mekosta pyörii kauhistelun ympärillä. Feminismistä ja puvun pliseerauksestakin on kirjoitettu, mutta en nähnyt yhtään kirjoitusta voi hyvänen aika oman kulttuurimme näkökulmasta aiheeseen ja vielä itsenäisyyspäivänä, joten näin jälkikäteen piti ottaa lusikka kauniiseen käteen.

Ehkä ei kannata piirtää sitä Kirkkovenettä kuitenkaan joulukorttiin tädille, vaan ihan omaan loitsukäyttöön. Ja joulusta puheen ollen…

Risti[sic]riitaisia joulusanomia

Meillä ihmisillä on hyvin tietoa tarjolla ja käytössä. Tässä kolme, jotka kaikki tapahtuvat jouluna:

Tiedän, että on hyvin vähän toimivia tapoja keskustella ihmisten kanssa tästä aiheesta, ja internetin täyttäminen sormen heristelyllä, että sinunkin pitäisi nyt syödä porkkanaa vain ei tietenkään muuta kenenkään ajattelua tai sisäistä maailmaa. Moni elää elämäänsä myös tukka putkella niin, että syöminen perustuu totuttuihin tapoihin, joita ei edes ehdi kyseenalaistamaan. Ruoka on myös henkilökohtainen asia, johon liittyy tunteita ja kokemuksia, ruokien tuoksu voi tuoda esiin muistoja ja kehollisia kymmenien vuosien takaa.

Jouluna erityisesti kuitenkin ajattelen kaikkea kärsivää elämää maailmassa, niin nälänhädässä ja sodassa eläviä ihmisiä, keskitysleireihin vangittuja siirtolaisia, kuin tehotuotantolaitoksissa kivun ja tuskan keskellä kasvatettuja eläimiä, jotka elävät lyhyitä ja täydellisen julmia elämiä, ennen kuin heidät teloitetaan yhtä julmalla tavalla kuin miten he elivätkin.

(Ja vanhojen kissojen omistajana tiedän myös, että kissojeni ruoat tulevat tällaisista laitoksista todennäköisesti. Mutta he eivät voi vaihtaa vegaaniseen ruokavalioon, minä voin.)

Lähetän tässä päiväkirjassani siis pienen toiveen universumiin lepattamaan, että näkisivätpä ihmiset eläimissä muutakin kuin esineellisen arvon, erityisesti broilerikanoissa, munintakanoissa, sioissa ja lehmissä, ja miettisivät, voisiko joulun lämpö ja rakkaus ulottua koko elämän kirjoon.

Meillä oli ennen kyky nähdä kaikki persoonina, kotieläinten lisäksi myös metsien villit eläimet ja puut, ennen kuin 1700-luvulla valistusfilosofit alkoivat vaatia, että tehokkaan tuotannon nimissä kaikki ei-inhimillinen pitäisi nähdä hintalapulla varustettuna esineenä. Nykyään näemme toisemmekin yhtä pinnallisesti ja kylmästi. Joulutoiveeni on, että hylkäämme tämän lohduttoman maailmankatsomuksen, ja avaamme silmämme elämän erityisyydelle. Jos tätä ei voi jouluna toivoa, niin sitten ei voi koskaan.

Porkkanana kyynisimmille voisin vielä lisätä, että kun alkaa nähdä maailman armollisesti, se armo jakautuu myös näkijää itseään kohti.

Ajankohtaisia jouluvinkkejä

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, seuraavaan kertaan.

Suo, Linux ja todellisuuden hahmottaminen

Lyhyiden somekirjoitusten vahvuus on, että onnistuessaan ne välittävät vahvasti ja yksinkertaisesti pienen ydinviestin verran asiaa. Koska ne ovat lyhyitä, ne on helppo lukea, sisäistää, ja siirtyä sitten seuraavaan asiaan.

Lyhyiden somekirjoitusten heikkous on, että emme elä yksinkertaisessa todellisuudessa. Pieni lyhytmuotoinen viestintä toimii hyvin kyllä mainoksille ja propagandalle erityisesti, kun jatkuvan toiston voimalla muokataan mielipiteitä, mutta tällaiset tekstit eivät luo pohjaa kovin syvälliselle ajattelulle, mistä väittäisin ihmisen usein hyötyvän. Pinnallisella ymmärryksellä sitä kun helposti on muiden vietävänä heittopussina.

Pidemmätkin tekstit toki kannattaa yrittää pitää niin lyhyinä ja ytimekkäinä kuin mahdollista, mutta en tänään lähde kirjoittamaan niinkään päiväkirjan toimittamisesta, kuin siitä, mitä ajattelin, kun luin Suomen Luonnonsuojeluliiton tiedotteen, että EU-komission mukaan kaksinkertaisesti suojellun Viiankiaavan muuttuminen Terrafamen kaivosalueeksi osittain kuivaamalla ja varastoimalla sinne vaarallisiä jätteitä on kestävää toimintaa.

Mihin tämä kaikki liittyy

Tämä komission ratkaisu ei lillu irti geopoliittisesta ympäröivästi maailmasta. Erinäisten kaivosyhtiöiden ja nyt myös EU-komission mukaan harvinainen suoalue sisältää strategisesti tärkeitä mineraaleja, ja ne nyt pitää kaivaa maasta jatkuvasti kasvavaan elektroniikan teollisuuden tuotantoon. Elektroniikan vaatimien metallien kaivuutarve kasvaa kaikkialla maailmassa, ja EU:n sisällä on paineita lisätä unionin sisäistä kaivostoimintaa, sillä nykytilanteessa kauppasuhteet vähän joka suuntaan ovat kauniisti sanottuna epävakaat.

Yhteiskunta lähettää kuitenkin melko ristiriitaisia viestejä siitä, mikä nyt on olennaista; mikä on eksistentiaalisen selviämisen näkökulmasta pakollista, eli voiko vihreä siirtymä, jota varten myös mineraaleja kaivetaan, siirtää länsimaat irti fossiilisista polttoaineista; ja mikäs osa tästä on pelkästään kuluttamisen paineen alaisena itsemme viihdyttämistä hengiltä hinnalla millä hyvänsä.

Yhdysvalloissa kapitalismin regiimimedia CNBC julkaisi jopa tällä viikolla uutisen, että kansalaiset ovat huonoja kuluttajia, koska ”hamstraavat” vanhoja laitteitaan, eli siis käyttävät niitä aivan normaalisti, eivätkä palvele ylöspäin nousevia viivoja päivittämällä puhelimiaan ja tietokoneitaan uusiin heti uusien versioiden tullessa markkinoille.

Euroopassa, missä minä asun, erityisesti kaksi kapitalistista innovaatiota tulee mieleeni näiden erittäin tärkeiden ja strategisesti pakollisten mineraalien puolesta: sähköskuuttien vuokraus, ja toimivien tietokoneiden poistaminen päiviltä käyttöjärjestelmäpäivityksen takia.

Onko meillä yhteiskuntana esimerkiksi strateginen tarve luovuttaa kaupunkitila laitteille, jotka vähentävät perusliikuntaa, tukkivat ja vaarantavat julkisen tilan, ja aiheuttavat miljoonien eurojen edestä yhteiskunnalle sairaalakäyntejä?

Kierrätys

En ole elektroniikan kierrätykseen perehtynyt muuten, kuin että kierrätän kaiken elektroniikan, mikä ei ole käyttökelpoista. Kaikki, mikä sisältää elektroniikkametalleja menee SER-jätteeseen (eli sähkö- ja elektroniikkalaiteromunjätteeseen.) Helsingissä useat kierrätyskeskukset ottavat vastaan SER-jätettä.

Kierrätys ei Geologian tutkimuskeskuksen mukaan kuitenkaan kata kaikkia metalleita ja mineraaleja, mitä jatkuva talouskasvu haluaa käyttöönsä.

Laitteet jopa voidaan suunnitellaan alunperin niin, että niiden osat eivät edes ole kierrätettävissä.

Elektroniikka ja arki

Elektroniikka on käytännössä pakollinen osa suurimman osan arjesta. Sillä hoidetaan pakollisia asiointeja esimerkiksi pankin, terveysaseman, verottajan ja Kansaneläkelaitoksen kanssa. Monet toimisto- ja kassapalvelut ovat käytännössä ikuisesti kadonneet. HSL-alueella hyvätuloiset keskiluokkaiset palvelusuunnittelijat myisivät kaikille mieluummin digitaalisia lippuja, kuin fyysisiä, huolimatta siitä, että älypuhelun on rahaa vaativa investointi, ja kaikilla ei ole siihen varaa. Matkakortin käyttäjälle ei myydä esimerkiksi sarjalippuja.

Tästä näkökulmasta erityisesti on irvokasta miettiä, kuinka koko yhteiskunta on suunniteltu niin, että voidakseen olla yhteiskunnassa on ihmisen pakko olla elektroniikan kuluttaja.

Kaikki kietoutuu monimutkaisesti yhteen niin, että se tuhoutuneesta luonnosta nostettu metalli päätyy siihen vehkeeseen, jolla on pakko hoitaa lippu-, pankki-, ja KELA-asiat.

Vanhempien tietokoneiden uusi elämä

Microsoft päätti lyhentää usean (miljoonien?) toimivan laitteensa käyttöikää lopettamalla Windows 10 -käyttöjärjestelmän päivitykset tämän vuoden lokakuussa. Uudempi Windows 11 vaatii tehokkaamman koneen kuin edellinen. Lisäksi elektroniikan hinta on yleisesti nousussa, koska uudet AI-datakeskukset nostavat erityisesti muistikomponenttien hintoja.

Itse kirjoitan tätä päiväkirjaani juuri nyt 13 vuotta vanhalla tietokoneella, jolle asensin hiljattain Linuxin käyttöjärjestelmäksi. Vaikka tuskin tulen käyttämään tätä raskaaseen animointiin tai muuhun laskentatehoa vaativaan työhön, tämä on aivan hyvä kokonaisuus, millä voin kirjoittaa päiväkirjaa, asioida viranomaisasiat, pelata KDE:n mahjonggia ja pasianssia ilman mainosbannereita, ja skannata ja kuvankäsitellä piirustuksiani, joita päätyy esimerkiksi tänne minun nettisivuilleni kuvituksiksi.

Onko yhden ihmisen valinta merkityksetön?

Nyt kun olen seurannut brändien ja markkinoinnin romahtamista viimeiset pari vuotta, olen ajatellut, että suurten yrityksien tapa toimia on menossa jatkuvasti autoritäärisempään suuntaan, vähän samalla tavalla kuin valtioiden. Erityisesti AI:n parissa yritykset ovat olleet valmiita tuhoamaan jopa vuosikymmenien ajan rakennettuja arvoja ja mielikuvia. Suunta on enemmän siihen suuntaan, että sen sijaan, että kuluttajalla olisi mahdollisuus valita, kilpailijat ostetaan pois, ja yritykset vain maksavat valtioille tai muille instansseille rahaa niin, että kuluttajan on oikeastaan vain pakko tyytyä siihen, mitä ylhäältä päin hänelle sanotaan, että hänen on pakko ostaa.

Jos ajatellaan, että kuluttaja valitsee kahden tuotteen väliltä, jotka kummatkin omistaa suuri kansainvälinen yritys, mutta on luonut nämä kaksi eri brändiä saadakseen katettu erilaiset asiakasryhmät, niin silloin tietenkään ei kuluttajan valinnoilla ole mitään väliä.

Mutta jos kuluttaja tekeekin punkkarin valintoja. Hylkää ylhäältä päin tarjotut pakot. Lähtee kävelemään siltä tieltä, joka hänelle on asfaltoitu eteensä.

Niin sitten väittäisin on kyllä ihmisen valinnoilla aika paljonkin väliä.

Taidetreffit ja edullisesti natseja läppärillä

Ensimmäisessä kirjoituksessani luovuudesta mainitsin taidetreffit, joiden avulla ruokitaan sisäistä luovuutta. Tällöin taidetreffien aihe oli tussaamalla poistaen runostelu, mihin sain idean etsimällä halpoja ja ilmaisia aiheita taidetreffeille käyttämällä vanhan ajan hakukoneilua.

Sivuhuomio koskien internetin muuttuvaa luonnetta: koska verkko täyttyy jatkuvasti tekoälyllä generoiduilla sivuilla, joiden sisältö voi olla mitä vain, on tavallinen hakukone-etsintäkin haastavaa: minun hakuani varten löysin ilmeisesti hakuani varten kuin tilaustyönä luodun sivun, missä oli tavanomaisia taidetreffi-ideoita, kaikkien ideoiden alkuun oli vain lisätty sana ”ilmainen” – mene ilmaisille tanssitunneille, ja ilmaisiin uimahalleihin. Näin helppoa se on! Hauskaa, surullista.

Onneksi myös oikeat ihmiset olivat kirjoittaneet aiheen parissa omia ajatuksiaan. Larry Berryn alennuslistan taidetoimintaan kuuluivat seuraavat aiheet:

The Zone of Interest

Yle Areenassa on jouluun asti nähtävillä enimmäkseen saksankielinen The Zone of Interest, joka on voittanut kaksi Oscara ja neljä Cannesin festivaalipalkintoa, eikä syyttä. Mielessäni oli Larry Berryn ajatus visuaalisesta elokuvasta, kun näin stillikuvan The Zone of Interestistä. Tämä yksi kuva riitti vakuuttamaan minut siitä, että tässä olisi kyse erityisen visuaalisesti mielenkiintoisesta kokemuksesta, joten viiden minuutin päästä sylimikroni oli latauksessa taidetreffaaja katseluasennossa kun elokuva lähti liikenteeseen.

Elokuva kertoo aivan tavallisen SS-perheen elämästä Auschwitzin muurin vieressä alueella nimeltään Interessengebiet, englanniksi The Zone of Interest. Komendantti Rudolf Höss johtaa keskitysleiriä, samaan aikaan rouva Höss on kiinnostunut puutarhanhoidosta ja lastenkasvatuksesta. Jännite elokuvaan syntyy siitä, mitä kamera ei näytä, mutta mikä ääniraidalla kuuluu jatkuvasti muurin takaa.

Koska elokuva on mielestäni upea, en kerro sen tapahtumista sen enempää, mutta kerron, mistä pidin siinä erityisesti.

Käsikirjoitus edustaa rakenteellisesti ns. miniplot-tyyppiä, eli kerrontaa, missä jännite luodaan hienovaraisin ja pienin elein. Tämä toimii kahdesta eri näkökulmasta erityisesti The Zone of Interestissä.

Ensinnäkin käsikirjoituksen hahmot perustuvat hyvin paljon todellisuuteen, ja oikeasti Interessengebietin alueella eläneisiin oikeisiin ihmisiin. Tavanomainen ja ihmisille tutumpi arkkijuoni, jossa oltaisiin ensin esitelty suuri pääongelma, joka pitää ratkaista, olisi tehnyt näistä ihmisistä karikatyyrimäisiä ja jollakin tavalla mytologisia, mikä onkin se tapa, millä natseja useimmiten käsitellään mediassa.

Moni kriitikko on tiivistänytkin The Zone of Interestistä, että se kuvaa erityisesti kuinka tavanomaista pahuus on, mikä myös viittaa natseja samaan aikaan paenneen filosofi Hannah Arendtin kirjaan Eichmann in Jerusalemi: A Report on the Banality of Evil, mikä nk. Nuremberg-puolustusta, jonka mukaan ihminen ei ole vastuussa pahuudestaan, jos hän vain on toimittamassa muiden hänelle määräämiä töitään.

Elokuvan käsikirjoituksesta toisekseen, kun katsoja ei pohdi suurien juonikaarien tai tiheästi lauottujen draamaa eteenpäin kuljettavien dialogien saloja, elokuva voi edetä sangen rauhallisella temmolla, ja tämä jättää aikaa elokuvan katsomiseen, ja visuaalisesti tässä elokuvassa on todella paljon katsottavaa. Mitään graafista ei visuaalisesti esitetä, ja näiltä osin elokuva olettaakin katsojan jo todennäköisesti perehtyneen Auschwitzin tapahtumiin. Tästä aiheesta ei materiaali todennäköisesti lopukaan hetkeen.

Koska mitään ei selitetä auki, ja koska kuvissa ei ole juurikaan mitään ylimääräistä, The Zone of Interestin katsominen on mielekästä kuva-arvoituksen ratkontaa viekkaan painostavan ilmapiirin leijuessa tapahtumien yllä. Tällainen on ihmismielelle mielenkiintoisesti aktivoivaa puuhaa, eikä elokuvan aikana tullut mitään tarvetta poistua doomscrollaamaan someen. Sen sijaan tosielämän Hössien kohtalot ja elokuvassa esitetyt hämärämpään valoon jäävät sivuhahmot alkoivat kiinnostaa niin, että kesken kaiken teki mieli lukea enemmänkin wikipediaa.

Elokuvassa on kaksi satukohtausta, jotka menevät ihoni alle tällaisena elämäni satutätinä sellaisella tavalla, että en usko kohtauksien vaikuttavan muihin ihmisiin aivan yhtä väkevästi, mutta joskus asioiden kokeminen onkin monen sattuman summaa.

Tästä tuli mieleeni

Jos toisen maailmansodanaikaiset ihmiset kiinnostavat visuaalisessa mediassa muuten, niin Areenassa on myös paljon viihteellisempi englantilainen draamasarja Mitfordin siskokset (alkuperäisnimeltään Outrageous), joka perustuu yhden sisaren kirjoittamaan kirjaan. Kaksi näistä sisaruksista ihailivat kovastikin Hitleriä, ja perheessä tämä loi sitten omanlaisia jännitteitä, vaikea kuvitella, että samanlaisia tunnelmia voisi olla esimerkiksi tulevina joulupyhinä nykyajan perheissä …

Jos miniplot-rakenne on mielestänne kiinnostava, yksi suosikkielokuviani on 1980-luvulla käsikirjoitus-Oscarin saanut Tender Mercies, minkä kanssa tämän aiheen konseptia opiskelin 2000-luvulla iltaluennoilla. Kymmenen vuotta myöhemmin löysin sen viidellä eurolla Rosebud-kirjakaupan alennuselokuvapinosta, ehkä elämäni paras hinta/laatu-ostos. Elokuvan jännite perustuu siihen, että seuraamme, jaksaako Robert Duvallin näyttelemä kantrilaulaja, joka on kokenut loppuromahduksen viimeisen pohjakosketuksen, pysyä raittiina, vai alkaako hän jälleen ryyppämään.

Edellisestä seittihalostani

Kiitos sille ystävälleni, joka kysyi minulta jälkikäteen ajatuksia lapsista ja luovuudesta, koska tämä oli mielestäni hyvä ja tärkeä kysymys. Asioin aika-ajoin erilaisten lasten kanssa työskentelevien ihmisten parissa, ja he ovat huolissaan lasten luovuudesta varsinkin itseohjautuvuuden parissa, eli tämä varmaan koskee useampaa ihmistä.

Kun opiskelin palvelumuotoilua hetken aikaa kymmenen vuotta sitten, tein kohtuullisen laajan haastattelututkimuksen luovien ihmisten parissa heidän lapsuudestaan ja nuoruudestaan ja siitä, mitkä asiat he muistelivat nyt aikuisena motivoineen heitä lapsina tekemään luovia asioita (muistaakseni kyselyissä myös kysyttiin aikuisina luovien harrastuksien pariin tulleilta ihmisiltä samaa.)

Käytännössä tulokset olivat yksimielisiä: lapset ovat kiinnostuneet niistä asioista, mitä ihmiset heidän parissaan tekevät. Jos vanhemmat harrastavat esimerkiksi musiikki-instrumenttien soittoa ja piirtämistä, lapset ovat luontaisesti kiinnostuneita todennäköisesti samankaltaisista asioista hyvin pian.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Luomistyö

Suomessa me käytämme sanaa blogi kuvaamaan erilaisia internetissä julkaistuja päiväkirjoja. Se on i-kirjaimella suomeksi muokattu versio sanasta blog, joka taas on lyhenne sanasta weblog, web ja log, eli verkkolokikirja. Jos haluaa leikkiä sanoilla (ja minähän haluan!) ja kääntää termejä kieli poskessa, voisi weblog olla suomeksi myös seittihalko.

Ihmiset kirjoittavat tekstejä mitä erityisemmistä syistä. Tällaisen päiväkirjamaisen tekstin kirjoittamisen eräs erinomainen sivutuote, ellei peräti tarkoitusperä, on ajatusten kirkastaminen. Tästä on joskus myös iloa sivullisille (eli muillekin kuin tekstin tuottajalle) joten seittihalkojen avoin julkaisu voi olla jopa ihan perusteltua.

Siitä pääsenkin ajattelemaan päivän ajatuksiani: luovuutta, luomisen vaikeutta, ja pitääkö kaiken olla perusteltua.

Luovuus, ensinnäkin

Jollekin lukuisista alustoistani päivittelin alkuvuonna sitä, miten nopeasti suurin osa ihmisistä luopuu jopa peruskouluikäisenä luovuudesta, ainakin abstraktin ajatuksen tasolla. Luovuus on osa ihmisyyttä, mutta erinäisistä syistä (humans of late capitalism) vain äärimmäisiä suorittajia ajatellaan luoviksi ihmisiksi. Luovuus on vain lihas (ei kirjaimellinen), jota voi treenata kuka tahansa.

Sitten on ihmisiä, joille luovuus on elämäntapa ja niin syvällä minuudessa, että sitä ei sieltä poisteta koskaan.

Mutta luovuuden vedet ovat olleet vaikeita ja vaarallisia viime aikoina.

Luomisen vaikeus

Australialainen kirjailija Campbell Walker on saanut luomisen vaikeuden juonesta hyvin kiinni, ja kuvaa videossaan luomisen vaikeudesta, miten kaikkialla ympäri maailmaa luovilla ihmisillä on vaikeuksia julkaista töitään.

Hän vertaa varhaisia verkkosivuja ja nuorta internetiä luovine kaaoksineen, avoimuuksineen ja täysin yllättävine sisältöineen tuntemaamme nykysomeen, missä algoritmijumalat määrittävät ihmisten puolesta nähtävillä olevan sisällön (ja myös sen, mikä ei näkyväksi tule) ja kuvailee hyvin sitä painetta, mitä luovat ihmiset kokevat julkaisun kynnyksellä.

Kaikella julkaisemisella on korkea kynnys, jossa pitää voittaa algoritmi. Heikompiin ”tuotteisiin” ei ole varaa. Projektit jäävät kesken, niitä ei edes uskalleta aloittaa, jos hoksataan, että konsepti ei ole tarpeeksi tuotteistettu jo alussa. Luovat ihmiset alkavat rakentaa mieliinsä erilaisia henkisiä mekanismeja, jotka suojaavat pettymyksiltä. Tämä myös heikentää mahdollisuuksia luoviin kokeiluihin ja seikkailuihin karttojen ja laatikoiden ulkoviivojen ja -reunojen toisella puolella.

Perusteet (ml. Earl Grey)

Koska olen luova ihminen nykyajassa, nykyajan algoritmit koskevat luonnollisesti myös itseäni. Lisäksi minulla on ylimääräinen kanto kaskessani kannettavana, nimittäin perusteet.

Minun täytyy paitsi tuntea luovien projektien perustat, tarvitsen myös perusteita, syyn tai syitä, miksi jokin asia pitää tuoda maailmaan. Tämä tuntuu minulle tärkeältä maailmassa, missä käytetään hirvittävän paljon energiaa (siis aivan hirvittävän paljon) hetken mielijohteista, ja lopputuloksella ei välttämättä sitten tehdä siis yhtään mitään. Tai luodaan jonkinlainen monimutkainen ja koukuttava psykologinen himmeli, jonka ainoa tarkoitus on saada ihmiset katsomaan vilkkuvia värivaloja monta tuntia päivässä, ja mitä enemmän he katsovat niitä, sitä enemmän joku jossain saa rahaa (ja edelleen kulutetaan energiaa ja luonnonvaroja.)

Valitettavasti maailmantuskainen asenne ei johda aina erityisluovaan asenteeseen, vaikkakin toki kierrätys- ja artesaanimateriaalivalinnat ja -filosofia voivat olla erittäin inspiroivia. Varjopuolella huolellisuuskin voi johtaa tilanteeseen, missä luomistyö kohtaa valtavan sisäisen seinän.

Ratkaisuajatuksia

Entä jos en stressaisi kaikesta niin paljon, ja tekisin vain, sanoin ja kirjoitin itselleni, monta kertaa, tänä vuonna. Ja nyt on marraskuun loppu, ja vuosi on lähes ohi, ja en koe olevani luovempi kuin vuoden alkupuolella olin.

Tänään olen ollut, poikkeuksellisesti enemmän kuin muina päivinä.

Alussa kirjoitin luovuuden olevan kuin lihas. Ja lihakset voivat surkastua. Ratkaisu tilanteessa ei todennäköisesti ole itsensä moittiminen tai negatiivinen sisäinen puhe, eikä itsensä julistamisessa luomiskyvyttömäksi.

Sen sijaan yritän mennä sisäiseen luovuuspunttikselleni useammin. Sehän tässä taitaa olla ongelmana. Luomistyön käsipäivät ovat jääneet väliin työttömänä ollessa. Jännittävästi sitä ei jaksa kuukausien jälkeen enää yhtä paljon kuin työskennellessä asian parissa viisi päivää viikossa, joten painojen määrää on justeerattu asiallisesti, kevennetty sopivia määriä.

Apuna luovuuden punttisalilla on onneksi hienoja konsepteja Julia Cameronin kirjasta The Artists’s Way, jossa käsitellään aamusivuja ja taidetreffejä, eli luovalle sisäiselle lapsellesi omistettuja leikkihetkiä, jolloin annat itsellesi tehdä luovia asioita matalalla kynnyksellä. Erittäin matalalla kynnyksellä.

Taidetreffien tarkoitus ei ole tuottaa tuotteita tai töitä, vaan se on aikaa sisäisen luovuuden lähteen hoitamiseen ruokkimalla sitä elämyksillä ja kokemuksilla.

Aloitin aamun poistussausharjoituksella, jossa tussataan kirjan sivusta pois kaikki muu, paitsi sanat, jotka halutaan säilyttää runoa varten. (Ilmaisia kirjoja tällaista harjoitusta varten saa erittäin helposti useista kierrätyskeskuksista.) Tämä oli yllättävän ilahduttavaa, ja jatkoin harjoituksen jälkeen piirustusharrastuksen pariin hyvillä mielin.

Paitsi, että nostelen mielikuvitukseni pienempiä käsipuntteja, ajattelen myös, että olisi hyvä poistua algoritmittelymediasta enemmänkin. Siksi tämä seittihalkokirjoituskin syntyi, ja erityisesti alustalle, joka ei tarjoile algoritmistä sisältöä.

Sitten katsellaan, onko tämä jatkuvaa kehitystä, vai onko tämä jo tuomittu heti alusta lentotähtiprojektiksi…

(Huomatkaa hieman epäilevä sisäinen ääni puuttumassa peliin. Ehkä tämä ei ole niin vakavaa. Jos se tuottaa iloa, niin sitten varmaan kannattaa tehdä. Huoletta luominen ilman tulostavoitteita on nykyhetkessä radikaalia hoivatoimintaa.)