Maija Koivula
🏴 This page is a work in progress!
🇫🇮 Tämä sivusto on keskeneräinen, mutta tulee ajallaan!
2025
Tasapainon rajoissa tanssiessa
Keskustelin tänään henkisistä ja fyysistä rajoista ja niiden ilmaisemisesta. Mukana oli rajojen hahmottamista fyysisessä tilassa, joita piirreltiin huivien ja narujen ja säärystimien ja venyttelykuminauhojen kanssa tilan lattiaan intuition avulla, kehon äänettömällä tiedolla.
Rajoja oli eri kehiä, ja niiden sisällä, origossa, fiilistelin kehotuntoja kehiä tarkastellen edelleen intuitioni avulla. Ensimmäisiä asioita, mitä koin, oli tukevan tasapainon tunteen.
Aloin kokeilla erilaisia tanssijuttuja, koska kyseessä oli intuitioharjoitus. Tanssijan täytyy mielikuvitella kehoonsa asioita, asentoja, energiaa. Lähdin kokeilemaan juurien ja tähtien kurkottelun jälkeen pieniä balettitasapainoja, sitten suurempia developpéita joka suuntaan kummallakin jalalla. Tukijalka tuntui uskomattoman vakaalta, ikään kuin siitä olisi oikeasti kasvanut juuri lattian läpi maahan asti.
Mietin sitä, kuinka seuraavalla kerralla, kun olen tanssisalilla, pitäisi piirtää mielessään itsensä ympäri ne omat rajat, jotka liikkuvat jalkojen mukana, ja yrittää muistaa tavoittaa sitä tunnetta, josta sain tänään kiinni, valtavan vakaasta ja tasapainoisesta, psykologisesta tunteesta, jonka avulla saavuttaa se tila, jossa ei pelkää koko ajan putoavansa.
Valo halkaisee pimeyden
Hieman kuorin aivokerroksia, koska auringon valo on valaissut mieleni synkkiä koloja jo kaksi päivää.
Ajattelin yöllä kirjoittamista. Sitä, kenellä on oikeus, kuka saa. Kenellä riittää julkaistuksi tulemiseen ilmaisutaito, ja kenellä se riippuu siitä, kenet tuntee. Kuinka harva saa mitään toimeentuloa enää kirjoittamisesta, koska ihmiset eivät jaksa lukea, sosiaalinen media täyttää mielet ja silmät tekstillä aamusta iltaan. Luemme enemmän kuin koskaan.
1700-luvulla ei ollut tällaisia ongelmia. Luettavaa oli keskivertoihmisellä paljon vähemmän. Keskivertoihmisen aika meni kesällä peltotöissä, syksyllä talveen varautumisessa, talvi käsitöiden parissa (syksyllä pellolta kerätty pellava oli kehrättävä ja kudottava, jos tiettyyn kevätpäivään mennessä ei selviytynyt tästä kaikesta, sai laiskan ihmisen tai perheen maineen.) Entä keväällä, kun pellavakankaat olivat valmiit, mutta maa oli liian kylmä viljelyyn? En vielä tiedä, ehkä tämä on aihe, johon voi perehtyä. (Varmaankin pääsiäiseen liittyvä sekoilu on ainakin ollut suosittua ajanvietettä.)
Kirjastolaitos saapui Helsinkiin vasta 1800-luvun loppupuolella sivistysajatusta kannattavien säätyläisnaisten toimesta, jotka halusivat tavallisen rahvaan joskus lukevan jotain, joten kirjastosta 1700-luvun helsinkiläinen tavis olisi tuskin saanut luettavaa. Sanomalehdetkään eivät olleet vielä täällä yleistyneet (1800-luvun loppuun mennessä tosin ne olisivat niin suosittuja, että Suomen suurruhtinaskunnassa lukutaitoa oli 99 % asukkaista.)
(Muun kuin perheraamatun) lukeminen ja kirjoittaminen olivat varattu ihmisille, joiden perunat kasvattivat muut ihmiset, joiden pellavapaitojen pellavan kasvattivat muut ihmiset, joiden pellavapaidat ompelivat muut ihmiset. Heidän talonsa rakensivat muut ihmiset, usein heidän aamupalansa, lounaansa ja illallisensa valmistivat muut ihmiset. Ja miten he päätyivät tällaisiin asemiin? Sattumalta. Suhteilla ja perinnöillä.
Tietyssä mielessä nyt kun 300 vuotta myöhemmin katselee, kuinka ihmeellistä on, että nyt kuka tahansa voi käyttää päivästä osan aikaansa kirjoittamiseen, ja voi vieläpä Internetin avulla julkaista sen kenen tahansa luettavaksi, sitä voi luonnollisesti ajatella, että maailma on demokratisoitunut jollakin tavalla.
Samalla lukutaito heikkenee. Peruskoulusta on käsittääkseni poistettu ne kauniit ja luovat tavat, joilla luodaan henkilökohtainen suhde kieleen, jäljellä on vain teknistä ja mekaanista suorittamista. Kirjallisuus ei kiinnosta. Ajattelun ja päättelyn taso on hyvin heikkoa, työkseen julkisestikin esillä olevien ihmisten toimesta. Ihmiset ajautuvat turvallisten fraasien ja omaa identiteettiä tukevien tyhjänpäiväisyyksien pariin, mitä viestintään tulee.
Siksi on mahdotonta puhua yhteisistä vaaroista, uhista ja yhteiskunnan kehittämisestä, koska hyvin harvalla on näköjään nykyään enää kyky ymmärtää, mitä ihmiset keskustelevat. Sen lisäksi viestinnästä on tullut heimosotaa, jossa ei edes kuunnella toisten puhetta, eikä omaa sisältöäkään välttämättä nähdä muuna kuin tilanteena toistaa propagandasloganeita. Tärkeintä on ottaa ilmatila haltuun ja pommittaa tyhjiö täyteen papatusta. Pap pap pap. Kuin konetuliaseen suusta. Tällaista sisältöä ihmiset sitten lukevat hereillä ollessaan aamusta iltaan. Voi, nyt en ehdi osallistua Moby Dick -lukupiiriin, kun universumi tuottaa nyt viikon sadannen tuhannen iteraation aiheesta köyhä ihminen on ontologisesti paha, ilman lähteitä tai argumentteja.
Entä jos käyttäisi kirjoittamista kysymyksien kysymiseen, itseltään jos ei muilta? Päiväkirjamainen kirjoittaminen on hyvä tapa käydä dialogia itsensä kanssa ja kääntää valokeila oman pään pölyisiin nurkkiin. Ja en nyt tiedä, onko verkossa (ehkä myös todellisuudessa) lopulta hirveästi mahdollisuuksia käydä itseään rakentavaa keskustelua enää yhtään kenenkään kanssa, jos ei heti alussa julisteta että kaikki ovat samaa mieltä kaikkien muiden kanssa. Nykyajan henki on siitä kummallinen. Toisaalta mistä sitä tietää, kuinka umpeutunut olisin jos elämän piiri olisi keskittynyt vain värttinän ja kudinpuiden väliin hämärässä pirtissä 300 vuotta sitten. Ehkä henkiä tulee ja henkiä menee.
1700-luvun aikana muuten Euroopassa alkoi ihmisten omavaraisten elinkeinojen mahdollisuuksien kaventaminen maaseudulla, koska tehtaisiin haluttiin työvoimaa. Elämisen mahdollisuuksista tehtiin niukkoja, eli käytännössä joko meni tehtaaseen töihin tai kuoli nälkään. Tai kuoli tehtaaseen, koska ne olivat erittäin vaarallisia työpaikkoja: sata vuotta ammattiyhdistysaktivismia vaadittiin turvallisuuslakien luomiseen nykyajan demokraattisissa maissa.
Yksi syy maatalouden isojakoon oli kyläyhteisöjen tuhoaminen, joka mahdollisti yhteisöjen sisällä esimerkiksi eläinten, vanhusten ja lasten hoidon, koska ihmiset elivät yhteisöinä vieri vieressä; työt jaettiin niin, että yhteisön oli mahdollista pitää huolta omistaan. Kahdentoista eri lammaspaimenen sijaan yhteismaalle riitti yksi paimen, ja näin pois päin. Maatalot olivat fyysisesti vieri vieressä kylissä, ja 1700-luvulta alkaen ne siirrettiin niin, että talot seisoivat toisistaan kaukana erillään. Tällöin levisi laajalle myös torpparilaitos, koska työn määrä lisääntyi yhteisöjen tuhoutuessa. Talonpojat nousivat tavallaan puoliaatelisen rooliin tässä, aatelisluokan ja peltotyöläisen välimaastoon. Torppareita saatiin kun rajoitettiin mahdollisuutta elää metsästä ja luonnosta; metsille alettiin piirtämään rajoja ja omistusoikeuksia paperikartoille.
Lopulta 1900-luvulla Suomessa melkein koko työväestö saatiin kaupunkeihin tehdastyön tai siihen liittyvän työn piiriin. (Tähän väliin kannattaa lukea Täällä Pohjantähden alla.) 1900-luvun lopulla kuitenkin omistajat alkoivat siirtää tuotantoa Kiinaan, koska siellä on halpaa. Maaseudusta alettiin tehdä jättitiloja, metsät olivat jo hyvää vauhtia kehittymässä puupelloiksi.
Nyt 2026 ihmiskunnan eliitin toive on, että kaikki työt tekee robotti tai tekoäly. Mukaan lukien kirjoittamisen. Ei koska se säästäisi ihmisiä työnteolta, vaan koska se on vielä halvempaa kuin tehdas Kiinassa.
Työttömien määrä on valtava ja kasvaa. Työttömien sosiaalituet ovat kuluerä, jonka maksavat veronmaksajat. Korkeimpia veroja maksavat ovat heitä, joilla on yritystoimintaa esimerkiksi Kiinassa, tai se perustuu automaatioon tai tekoälyyn.
Mihinköhän nämä ihmiset sitten lopulta pistetään.
Eräs kirjoittaja kirjoitti hyvin, nimittäin F. Scott Fitzgerald, rikkaista ihmisistä, jotka ovat näitä isojakoja suunnitelleet, rajanneet ihmiset pois luonnon äärestä, vieneet tehtaisiin, heittäneet pois tehtaista, ja jotka nyt puolittavat tänään toimeentulotukea 50 % sangen mielivaltaisesti.
“They were careless people, Tom and Daisy- they smashed up things and creatures and then retreated back into their money or their vast carelessness or whatever it was that kept them together, and let other people clean up the mess they had made.”
Sarah Wynn-Williamsin kirja nykyajan johtamisesta Metassa on nimeltään Careless People aivan syystäkin.
Mutta niin, kenellä on oikeus kirjoittaa, ja kenellä ei. Kuka tulee kuulluksi. Fitzgerald ja Wynn-Williams ovat sosio-ekonomisesti ylempää keskiluokkaa.
Kuka kirjoittelee sieltä todellisuuden reunalta?
Ja kuka kuuntelee?
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.
Uusi huominen Helsingissä
Kotimaisten kerjäläisten määrä Helsingin keskustan katukuvassa on lisääntynyt. Se on melko pysäyttävää jos ulkona on alle -10 C. Viikon uutisissa KELAssa ollaan huolissaan, että lainsäädäntö ohjaa köyhimmät opiskelijat lopettamaan opintonsa kokonaan, jos kesäkuukausille ei ilmesty työharjoittelupaikkaa. Työkyvyttömät ilmeisesti ohjataan hankeen kuolemaan, koska he eivät voi hakea töitä, mutta edellytys toimeentulotukeen on työkyky.
Tätäkö puolet maasta äänesti? Melko kylmäävä maailma.
Kylmästä puheenollen:
MTV3:n uutisten toimittaja korvasi hetkeksi aikaa ja vahingossa rikosoikeudellisen uutisen sisällön valituksella siitä, että mitä ne vihervasemmistolaiset idiootit sekoilee, ei voi olla ilmastonmuutosta, jos nyt on Suomessa kylmä. Suomessa on nyt kylmä, koska yleensä kylmä sää pysyy pohjoisnavan napa-alueella. Koska ilmastonmuutoksen takia pyörteet ovat heikentyneet, kylmä ilma karkaa nyt etelämmäs. Siksi Yhdysvalloissa on ihmisiä myös kuollut yllättävässä talvimyrskyssä. Näitä ihan tieteeseen perustuvia objektiivisia faktoja saa uutisista jos vain viitsii laittaa oikealle kanavalle tajuntansa. (Ja jos tuntuu pahalta, että joku tietty poliittinen osoite perustaa politiikan teon todellisuuteen, niin se on ehkä ihmisen ja hänen omatuntonsa välinen asia.)
On jotenkin pysäyttävää, kun sitä odottaisi uutistoimittajalta kiinnostusta tutkittuun tietoon.
Nyt kannattaisi investoida valtavaan määrään pakkasen kestävään energiatuotantoon, että jaksetaan kasvattaa kasvihuoneessa ruokaa ympäri vuoden Suomessa. Jos AMOC-virtaus lopettaa palvelut, on mahdollista, että Suomesta tulee samoilla leveysvyöhykkeillä sijaitsevan Jakutian kaltainen maa, missä eletään ikiroudassa. Jakutskissa asuva Maria Solko on tehnyt mielenkiintoisen videon talojen rakentamisesta ja niissä asumisesta Jakutskissa, video käsittelee mm. ikiroutan päälle rakentamisen haasteita, kun rakennusten lämpö pitää rakennuksen alla olevan maan sulana ja muuttaa sen suoksi, ja millaisia vaurioita rakennusten runkoihin tästä tulee. Ja kuinka neuvostoaikana kerrostaloja rakennettiin betonijalkojen päälle, jotta talon alla oleva ilma voi kiertää lämmön pois, ja maa säilyy kylmänä.
Tuntuu, että yksi nykyajan ongelmista on, että uteliaisuutta ei oikein ole liikenteessä. Mielenkiintoisia kysymyksiä ja haasteita on ilmassa - miksi ilmastonmuutos toimii näin? miksi meillä on juuri nyt ennätyspakkaset? mitä tämä tarkoittaa tulevaisuudessa? - mutta jopa uutistoimittajan - ihmisen, joka uran pitäisi nimenomaan riippua uteliaisuudesta - tasolla tyydytään vastauksiin jotka eivät ole edes vastauksia, vaan jotain ihmeellistä poliittista heimosotaa mielikuvissa rakennettuja vihollisia kohtaan.
Isossa Britanniassa ilmastonmuutos on jo ajanut paikallisen maanviljelyn kriisiin. Säiden ääri-ilmiöt tekevät pelloista suomaita, joita ei voi kylvää, ja tulvat vievät sitten mennessään sen, mitä peltoon saadaan. Hiljattain The Guardian otsikoi myös paikallisten ekosysteemien loppuromahduksesta. Ehkä tämä enteilee sitten jotain, mitä tulevaisuudessa nähdään vielä laajemmin.
Koska tällä hetkellä näyttää siltä, että juuri ketään ei päättävällä tasolla kiinnosta tulevien jättiongelmien estäminen ennen kuin ns. kakka osuu tuulettimeen, ehkä kannattaa sitten alkaa pohtia maanviljelyn haasteita sisätilahalleissa. Tulevaisuutta on nyt myös vaikea ennustaa, voi olla myös, että samalla koko Siperian alueen ikirouta jatkaa sulamista, ja vapauttaa ilmaan valtavia määriä metaanikaasuja, jotka sitten kiihdyttävät taas sään ääri-ilmiöitä. Koko systeemi on monimutkainen ja arvaamaton, ja tapa (ja asenne) jolla länsimäinen kulutus- ja kapitalismiyhteiskunta sorkkivat sitä armotta olemalla välittämättä tekojensa seurauksista ei ole loppupeleissä mitenkään viisasta. Kokonaisuuden katsastelu pelkästään omasta origosta käsin yksi vuorokausi kerrallaan silloin kun siltä tuntuu ei myöskään ehkä ole paras tapa arvioida tilannetta.
LinkedInissä eräs menestyvä toimitusjohtaja kirjoitti tällä viikolla, että koska ilmastonmuutos on vihervasemmistolainen projekti (!) (siis ... ilmastonmuutoksesta huolestuneita ovat lähinnä ihmiset, jotka joko äänestävät tai toimivat tämän politiikan parissa, ilmastonmuutosta eivät siis aiheuta nämä ihmiset) on heidän tehtävänsä hoitaa ja kehittää ongelma pois, eikä markkinoita ja kapitalismia saa häiritä, koska ne ovat vain viattomia sivullisia. Merien ekosysteemit esimerkiksi kyllä tasan tarkkaan tuhoutuvat järjettömän kuluttamissirkuksen armoilla, ja vaikuttavia suojelumekanismeja on mahdoton saada aikaiseksi, jos saastuttamiseen ja yritystoiminnan sivutuotteena syntyneeseen tuhoon ei voida vaikuttaa esimerkiksi laillisin määräyksin ja asetuksin. Kasvukapitalismin edustajat esimerkiksi haluavat, että arvokaan aapasuon Viiankiaavan luonnonsuojelustatus puretaan, jotta alueella voidaan aloittaa kaivostoiminta. Tällaisen ajattelun mukaan jos suo tuhoutuu, se on luonnonsuojelijoiden vika, koska he eivät suojelleet aluetta tarpeeksi.
Kapitalismin kritiikki nykyaikana ottaa esille mielestäni hienosti sen, että nykyhetkessä ihmiset uskovat juuri tällaisiin ylläoleviin mahdottomuuksiin, koska talousjärjestelmämme on sellainen. Se on uskomusperustainen, ja hallitsee ihmisten sisäistä elämää aivan käsittämättömiin syvyyksiin. Koska kyse on sisäisestä uskomusmaailmasta, jonka lait eivät perustu todellisuuteen, on kapitalismiin todella syvästi uskovien kanssa mahdotonta keskustella reaalimaailmasta, heille sitä tavallaan ei ole olemassa, vaan on fantasioita ikuisesta kasvusta, ikuisesta elämästä. Tällaisessa sisäisessä maailmassa sitä ei esimerkiksi tarvitse huomata, että köyhien kodittomien määrä lisääntyy varsin konkreettisesti reaalimaailman kaduilla, vaan tällaiset ihmiskohtalot nähdään mieluummin heimosotien propagandavälineistönä jotka ollaan otettu esille heikentämään eduskuntavaalitulosta, eikä oikeina, hengittävinä, kokonaisina ihmisinä, jotka on ehkä esimerkiksi itse avustanut sinne kadulla elämään.
Tavallaan meno alkaa muistuttaa jonkinlaista kulttia.
No mutta. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.
Huomenna en ole saavutettava
Otsikko on sellanen ns. kaksoismerkityksellinen kikkailuhommeli. Saavutettavuus nykyajan erityisesti muotoiluajattelun piirissä käsitetään näkökulmaksi, että onko jokin esine tai palvelu käytettävissä, erityisesti jos ei satu olemaan keskivertokäyttäjä. Onko HSL:n mobiililippu saavutettava, jos ei omista satojen eurojen älypuhelinta? Onko ovi saavutettava, jos sen luokse ei ensinkään pääse ilman ramppia, joka unohdettiin rakentaa? Ihmisen kohdalla saavutettava merkitsee joko saavutettavissa viestinnällisesti tai tavattavissa olemista, tai vähän harvemmin henkisesti ja henkilökohtaisella tasolla saavutettavaa.
(Otsikko kylläkin on tyylillisesti huonoa suomea, mutta tällaisessa kielellisessä leikittelyssä se vielä menee, koska en esimerkiksi kirjoita vakavaa asiatekstiä tai yritä juuri nyt tehdä vakuuttavaa proosaa. Minä olen tällainen henkisesti uhkamakas kirjoitan-tasan-siten-miten-tykkään-ihminen, joskus valitsen tietoisesti vähän pöljän sanan, mutta parasta siinä on se, että en vain kirjoita apteekin hyllyltä sitä, miltä mekaanisella toistolla tai hyveellistä Oikeaa Kieliopia lukemalla olen automaattivaihteella päähän tankannut, vaan teen tietoisia valintoja, ja vielä pahempaa, nautin niiden valintojen tekemisestä.)
Saavutettavuus on hyvä näkökulma, koska todellakin aivan kuka tahansa voi olla saavutettavuusajattelun piirissä koska tahansa elämässään. Tähän riittää syyksi onnettomuus, ikänäkö, vanheneminen tai sairaus, mistä mitään emme me kuolevaiset pääse täysin varmasti pakoon, paitsi ehkä ikänäköä.
Tämän viikon aikana olen pohtinut sitä, onko saavutettavuuden konseptista tullut markkinoinnin kautta lupa olla opettelematta uusia asioita, sillä erilaisten tuotteiden (joista yllättäen vain yksi on generatiivinen TÄ eli tekoäly) joko markkinoinnin tai arvostelujen piirissä olen nähnyt hiljattain aika isonkin listan asioista, jotka eivät nyt vain ole saavutettavia. Paitsi jos on jonkinlainen kummajainen:
- HTML-tagien kirjoittaminen ei ole saavutettavaa - melko tyhjentävästi sanottu. Siis lähtökohtaisesti keskivertoihminen ei voi oppia kirjoittamaan hakasulkeisiin kirjaimia sisälle.
- Kuvataiteen tekeminen ei ole saavutettavaa - vaikka tämä on TÄ-markkinointia, niin mielenkiintoisempaa minusta on taiteilijuuden saavutettavuus luokkayhteiskunnassa, sillä käytännössä taiteilijuus on perinteisesti ollut kiinni omasta sosiaalisesta asemasta, onko rahulia kykkiä himassa funtsimassa juttuja tai matkustaa Pariisiin fiilispohjalta puoleksi vuodeksi, tai onko liepeillä sattumalta joku mesenaatti, mutta tätä luokka-asetelmaa ei nykyajan keskustelussa hirveästi edelleenkään oteta esiin, vaan mieluummin myydään roskaa, joka vie elinkeinon myös siltä etuasemassa olevalta taiteilijalta.
- Kirjoittaminen ei tietenkään ole saavutettavaa - paitsi että se vaatii samanlaista sosiaalista tai todellista valuuttaa kuin edellisessä, se tuottaa myös tylsästi tekstiä, ja että se on saavutettavaa, se on pakko lukea äänikirjaksi, että on jotain taustaääniä jumppasalin juoksumatolle.
- Koodaaminen ei ole saavutettavaa ja siis että tämä on niin totta, siis tiedättekö, tämä on kauhean vaikeaa. Kreikkalaisissa myyteissä Sisyfos tuomitaan ikuisesti puskemaan valtavaa kivilohkaretta ylämäkeen, joka aina melkein perille päästyään sitten kuitenkin vierii rinteen juureen, ja työ on aloitettava uudestaan. Tältä ohjelmointi tuntuu ihmisestä, jolle logiikkatehtävät eivät suju ns. luontaisesti. Silti puskisin mieluummin tätä kiveä ylämäkeen ikuisesti kuin käyttäisin apunani TÄ-keskusteluapureita, koska ihmisen ajattelu ja osaaminen ei kehity, jos hän ei haasta itseään. Omalla epämukavuusalueella toimiminen avaa aivoihin uusia ajatusratoja, ja mitä enemmän niitä käyttää, sitä helpommaksi tekeminen lopulta menee.
Mm. Ajatukset ehkä kokosivat itsensä jonkinlaiseksi kokonaiseksi viestiksi tahikka kertomukseksi, jolla oli looginen lopetus. Hauskaa kun näin käy.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.
Kaksi korppia, variksia
Lähdin kotoa eräänä aamuna tuntia ennen auringonnousua. Pihan yli lensi kaksi korppia, yksi niistä jutteli. Pihan ja lähipihojen varikset eivät yleensä liiku laumoina, mutta nyt varikset olivat männyissä joukolla, kaksi niistä kaarteli korppien lähellä. Puissa olevat varikset alkoivat kaikki raakkua, mikä tuntui vähän oudolta, koska varislauman raakunta kuulosti samalta kuin naakkaparvi, mutta ääni oli hivenen erilainen.
Korpit jatkoivat matkaa. Ne lensivät Mustavuoren suuntaan.
Mediaympäristön manipulaatiosta
Tänään luin uutisotsikoita aamupalalla. Kiinnitin huomiota viihdeuutiseen influensserista, joka ostaa itselleen joka viikko täysin uuden vaatekerraston uusia kuvauksia varten, koska jo kerran käytetyt vaatteet eivät ole tarpeeksi fresh.
Mietin sekä: miten huonolaatuisia vaatteet Helsingin keskustan vaatekaupoissa voivat olla, jos ne kestävät vain yhden päivän käyttöä, ennen kuin menettävät käyttökelpoisuutensa kameran edessä, ja:
oliko tämä tarkoituksenmukaista ragebaittia iltapäivälehdeltä, että nostatetaan tunteita, ja saadaan uutinen leviämään närkästyksissään planeetan tilasta. (Todennäköisesti?)
Samassa lehdessä kuvailtiin myös Yhdysvaltain hallinnon tukea Minnesotan mielenosoittajien tappamiseen. Mitä tarkoitusta tämä palvelee, sitä mietin. Kyseessä on Sanoma Median lehti. Otsikot erityisesti ovat aina jonkin verran maailmankuvaa ja identiteettiä tukevia steitmenttejä, ne kertovat jotain kirjoittajan valitsemasta näkökulmasta, ja myös siitä, mitä yleisöä tietoisesti tavoitellaan.
Onko tällaisten otsikoiden julkaisemisella muuta syytä, kuin kosiskella niiden lukijoiden suosiota, jotka täällä Suomessa kannattavat mielenosoittajien tappamista? Sotaministeri Hegsethin suosionosoitukset taposta olisi ehkä voinut myös jättää uutisoimatta, koska tässä ei ole mitään uutta: käytännössä kaikki tietävät koko Trumpin hallinnon tukevan mielenosoittajien tappamista. Sen sijaan uutisjutut siitä että mitähän tämä merkitsee ovat lähes huvittavan harvinaisia.
En siis näe, että pelkkä tapahtumien raportointi ilman kontekstoimista on rehellistä journalismia: maailma on täynnä ihmisiä ja tapahtumia ja mielipiteitä. Jos koko ajan toistetaan hirveimpien ja kyynisimpien ja epähumaaneiden ihmisten näkökulmia mitään kyseenalaistamatta, sitten uutisten agenda on hirveää, kyynistä ja epähumaania, eikä se ole tasapainoista tai rehellistä.
(Toki sama lehti valkopesee myös kotimaan tunnetuinta teinien sarja-ahdistelijaa, niin ehkä ei pitäisi olla yllättynyt toimituksen ratkaisuista.)
Vuorokauden kestänyt lumisade on lakannut. Sunnuntai on vaaleanharmaa. Aika lähteä ulos.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.
Hyvä uusi piirustusharrastus
Kuvittaminen ja perinteinen taide ovat olleet sekä lisääntyvää että katoavaa perinnettä digitalisaation myötä. Digitaalinen piirtäminen ja maalaaminen tuottavat digitaalista, mutta ei samalla tavalla fyysistä taidetta kuin mitä esimerkiksi vesi- ja öljyvärimaalaaminen ovat (ja jopa tavallisella HB-kynällä piirtäminen tuottaa graffitipölyä paperille), vaikka maalaukset tulostaisi paperille; ja TÄ-kuvitusten yleistyminen vieraannuttaa ihmistä entisestään verkossa kuvien katsomisesta, jos ei kuvan epäaidon tunnelman, niin sitten sen totuudellisen arvon kyseenalaisuuden takia.
Aivan odottamatta 2025 aikana TÄ-kuvitusten yleistyminen muutti suhtautumiseni piirtämiseen ja maalaamiseen, joiden parissa olen armottomasti todeten: kyhäilijä-harrastaja. On ollut vaikea arvostaa omia kuviaan ja harjoituksiaan, koska taidenäyttelyissä ja taitavien kuvittajien kanssa työskennellessään omat kyvyt osaa sijoittaa turhankin tarkasti niille kuuluvaan kategoriaan. Viime vuonna kaikki muuttui, kun epätodellista täydellisyyttä hehkuvien kuvien keskellä omien kuvien (sekä muiden perinteisten töiden) inhimillisyys alkoi aivan yllättäen paistaa kuvista läpi. Se oli täysin yllättävää, ja motivoi piirustusharrastuksen jatkamista parin vuosikymmenen tauon jälkeen.
Ken Howardin yleiskirja Taidekoulu oli pitkän aikaa omana referenssikirjanani piirtämisen opettelussa, se on enimmäkseen hyvin tekninen kirja, ja on hyvä perustekemisen opettelemiseen, enkä siitä luovu, mutta se on ehkä hiukan kuivakka.
Johdatusta tuntui olevan matkassa tammikuun alussa, kun löysin Ian Simpsonin 2001 julkaistun kirjan The Complete Drawing Course, joka myös käsittelee tekniikkaa, mutta kirjan lähtökohta on ensi luvuista lähtien alitajunnassa, surrealismissa ja tulkinnassa. Simpson pyrkii opettajana selkeästi enemmän siistiä tekniikkaa enemmän saamaan esille oppilaidensa tulkintaa ja ilmaisua, mikä internetin kursseilla yleisesti kuitataan termillä "oma tyyli", mitä harva verkkokurssi käsittelee kuitenkaan taidehistoriallisesta näkökulmasta, ja siitä, miten Hieronymus Bosch ja Salvador Dalí liittyvät siihen ääneen.
(Myös tanssin opetuksessa on nämä kaksi napaa vahvasti: ilmaisu ja tekniikka. Tekniikka luo pohjan ilmaisemisen mahdollisuudelle, mutta jos kaikki tanssiminen on liikaa tekniikkaa, ilmaisun kieltäminen tekee kokonaisuudesta lopulta kuivakkaa ja vähän mielenkiinnotonta; on tärkeää pitää nämä kaksi elementtiä tasapainossa. Kirjoittamisessa oma ääni onkin sitten sellasta kamaa, että peruskoulussahan heti ensimmäisistä oman äänen tuomisista rankaistaan miinuspisteillä, koska fuck all that shit ja se on kirjakieli ja suositut anglismit mainostoimiston copywriterin työpöydällä, mitkä pitää tasallan pystyssä.)
Mutta siis hedelmäasetelmat. Ja astia-asetelmat. Niiden tekeminen on aivan tajuttoman ihanaa. Asetelmien rakentaminen ensinnäkin on hauskaa, koska se kehittää silmää, eikä tässä vaiheessa tarvitse edes vielä piirtää mitään: lautasten, pullojen, kulhojen ja päärynöiden siirteleminen funtsien samalla et näyttääks tää ny kivalta on jo itsessään magee taideprosessi. Voi miettiä kuvan tasapainoa, onko ärsyttäviä tangentteja, onko asetelma liian tylsä ja tasapuolinen, onko kultaisissa leikkauspisteissä mitään katseltavaa. Mistä valo tulee? Näyttäisikö paremmalta, jos kaiken kasaisikin kodin toiselle puolelle eri ikkunalle, koska siellä on ihan erilainen valo?
Paljon digikuvia refenä käyttäneenä myös huomaa, kuinka paljon mielenkiintoisempi, syvempi, todellisempi ja piirrettävämpi oikea malli on verrattuna kuvaan. Vaikka ottaisin valokuvan asetelmasta, sitä on vaikea saada näyttämään samalta kuin mitä piirustussilmä näkee. Kiehtovaa! (Huom pitkiä aikoja tarvitseva vesivärimaalaus on vaikeampi aihe tässä, koska jos ei käytä valolaatikkoa, on muuttuvassa päivänvalossa vaikeampi saada kohdetta maalattua.)
Ja on ihana katsoa muiden päärynöitä! Niin vanhoja öljymaalauksia kuin modernimpia uusia tulkintoja päärynäasetelmista. Tunnen olevani osa satojen vuosien päärynänpiirtäjäketjua, eikä taitotasollani ole mitään väliä.
Lapsena tai nuorena en olisi voinut kuvitellakaan, että pitäisin päärynöiden varjojen piirtämisestä, mutta kylläpäs ne tuntuvat nyt hyvältä. Antidoottia hajoavassa maailmassa.
Niihin kyllä meni puoli euroa, pitää muistaa syödä ne pois, ennen kuin menevät pilalle.
Kehosta ja tanssimisesta
Juteltiin ystävän kanssa kehollisuuteen liittyvistä stigmoista ja häpeän kokemuksista, jotka ovat niin yleisiä, että käytännössä lähes kaikki kokevat niitä, ja miten oma kehosuhde liittyy myös omaan seksuaalisuuteen, itsetuntoon ja minäkuvaan. Miten pitää liikkua? Miten arvotetaan liikkumista? Onko oma keho kokonaan piilotettava? Onko kehoni hävettävän huono? Olenko vain kehorobottiani ajava aivo kallon sisällä?
Jälkikäteen kun ajattelen kaikenlaisia tanssitunteja, joilla olen ollut (en ole laskenut, monta lajia, mutta aika monta), erityisesti kurssien ensimmäistä päivää, tanssitunneilla on aina hirveet määrät kehohäpeää. Ehkä varsinkin Suomessa? Täällä mielestäni ollaan todella armottomia kehoja kohtaan.
Entinen yhdysvaltalainen tanssiopettajani Allison (joka kertoi minulle paljon kaikesta, mistä olin aina hirveän iloinen, koska hänellä oli niin paljon aivan erilaista elämänkokemusta, asunut ympäri maailmaa, niin kaikki mitä hän kertoi oli itä-helsinkiläiselle ankanpoikaselle erityisesti aina todella mielenkiintoista) ihmetteli kerran minulle, kuinka pelokkaita suomalaiset tanssioppilaat ovat. Naiset eivät täällä kestä muiden katseita. Lavaesiintymisiä varten harjoittelu on aivan erilaista, kuin Yhdysvalloissa, missä tanssinharrastajat tasosta huolimatta ovat innokkaita esiintymään.
Muistan monta, monta tanssiryhmää ja ensimmäistä tuntia. Aivan hyvät kehot ja ihmiset, yleensä naisia, sillä miehiä käy tunneilla hyvin harvoin, ja jos he osallistuvat ovat yleensä mallia, että he osallistuvat koko kurssille, jotka vaikuttavat siltä, että pelkkä ohimenevä katse saattaa sytyttää heidät tuleen kuin paperin.
Ja tunnistan itseni siitä myös. Se ei liity tanssimiseen varsinaisesti, vaan kehollisuuteen ja nähdyksi tulemiseen.
Lapsena minun oli helppo tanssia, se oli säännötöntä ja vapaata, mieli ja keho olivat yhtä, ja koko paketista tuli musiikin jatke. Ei sen vaikeampaa. Musiikki soi, ja se liikutti minua. Täyttä, puhdasta onnea, vaikka sillä ei mitään kilpailuja voitettaisikaan.
Sitten jossain vaiheessa peruskoulua koulun sisällä, perheessä, kulttuurissa, kaikkialla alkaa kouluttaminen: nämä ovat hyviä kehoja, nuo ovat huonoja. Matemaattis-loogisuuteen painottuva oppiminen irrottaa mieltä kehostaan. On opeteltava olemaan huomioimatta kehon luontainen halu liikkua ja olla, elämä kuuluu nyt pelkästään aivolle, jota kehorobotti kuljettaa. Onnekkaimmat voittavat geenibingossa oikean näköisen robotin, traagisen sisukkaat hiihtävät ylämäkeen joka päivä toiveenaan saada muokattua robotistaan muodikkaan.
Kun olin ekaa vuotta harrastamassa balettia vuonna 2015, ja mähän olin siis ryhmän isokokoisin nainen, koko ajan piti henkisesti kompensoida päässään sisäisellä dialogilla että ei kukaan ala täällä nauraan mulle, ei oo mitään hävettävää, kyllä mä selviin, mä pystyn tähän.
Joulun tiiviskurssiviikolla oltiin isossa salissa tekemässä salin poikki hyppysarjaa. Musa loppui kesken, ope käänsi selän laittaakseen sen soimaan alusta, ja mä olin vikassa ryhmässä neljän muun naisen kanssa. Kaikki näistä oli siroja ja hoikkia, valmiiksi balettitanssijan näköisiä, ja kaikki juoksi pakoon opettajan käännyttyä.
Mulla oli tässä vaiheessa porattu jo monta vuotta kalloon kaikenlaista tanssisalietiketistä, ja päässäni kolisi Allisonin sanat näkymisestä, ja itseasiassa mulla on lupa tanssitunnilla treenata sarjaa, vaikka mun ympäriltä ihmiset tekisi päätöksen että he itseasiassa aikovat tällä tunnilla käyttää treeniajan seiniin nojailemalla, niin mähän jäin sitten paikoilleni odottamaan musiikkia. Ja tein soolona sen koko sarjan koko ryhmälle, puolen vuoden balettitaustalla, mikä oli ihan kauheaa. Mutta en unohda, että Susanna Leinivaara laittoi kaikki taputtamaan mulle aplodit asenteesta & rohkeudesta, tosin tärkeintä mulle oli tietysti aloittelijana opettajan tuki, että en tehnyt väärin kun en paennut lattialta.
Päällimäisenä tätä kun ajattelen mulle jäi eniten siitä käteen se, että kuinka pelokkaita ne muut naiset oli siellä tunnilla, ja kuinka paljon olen nähny vuosien aikana niin hirvittävän pelokkaita naisia, joista tosi moni lähtee jo ensimmäisellä tunnilla pois, eikä se johdu opettajista. Olen ollu monen eri lajin ja monen erilaisen opettajan tunnilla, voi olla vaikka maailman kiltein ja 6-vuotiaiden lapsien tanssiin erikoistuva opettaja, ja silti tanssitunti voi olla aivan kauhea areena ihmiselle.
Yleensä tulee sellainen olo, että he lähettävät viestiä koko ajan: "älkää nähkö mua, älkää nähkö mun kehoa, olen näkymätön."
Erityisen traagista se on tanssitunnilla, koska tanssi on parasta lääkettä sille, kun pää ja keho eivät ole samassa ihmisessä samanaikaisesti.
Jos tanssia lähtee harrastamaan aikuisiällä, niin omat vinkkini uuteen harrastukseen ovat: määrittele itsellesi omat tavoitteet, mitä haluat harrastukselta, ja pidä niistä kiinni. Jos haluat musiikillista liikuntaa, tee musiikillista liikuntaa. Jos haluat taiteellista ilmaisua, niin ilmaise menemään. Jos haluat olla tekniikkamestari, panosta siihen. Yritä löytää opettaja, joka tukee omia tavotteitasi - esimerkiksi jos opettaja ilmoittaa heti kurssin alussa tai ennen kurssia, että hänen kurssillaan ei panosteta ilmaisuun, vaikka haluaisit siihen panostaa, niin on kummankin ajan tuhlaamista olla siellä kurssilla.
Tavoitteita on tosin todella vaikea saada selville, jos ei ole hirveästi mitään hajua, että mitä tanssiminen on, miltä se tuntuu, mitä on tekniikka, ja mitä on ilmaisu. Silloinkin kannattaa panostaa sellaisen lajin ja opettajan etsimiseen, joka antaa niitä vastauksia.
Ja ehdottomasti kannattaa valita ne lajit, jotka soittavat sitä musiikkia, jota haluat tanssia!
*
Kylläpäs tänään lumi satelee erityisen kauniisti. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.
Luokkia
Yhteiskuntaluokkia on tulopuolen lisäksiä sosiaalisia. Niillä on omat sosiaaliset kulttuurinsa ja käytäntönsä, joita on vaikea määritellä.
1900-luvun alussa Tuusulanjärven ympärille esimerkiksi kertyneet taiteilijat olivat Pekka Halosta (joka oli varsinainen tavis) lukuun ottamatta kaikki tavallaan pienempituloisia säätyläisiä, vaikka tätä ei uskoisi, kun taiteiljakodeissa vierailee: talot edustavat erittäin nimekkäitä arkkitehteja ja ovat täynnään eleganttia muotoilua, mistä tavallinen OKT-asuja voi vain haaveilla. Taiteilijoiden sosiaalinen luokka mahdollisti esteettisten palveluiden viitteessä ystävä- ja sukulaisalennuksia, perheiden sisäisiä pitkäaikaisia lainoja, ja erilaisia järjestelyjä, jotka mahdollistivat taiteilijuuden.
(Aivan tangentilla, mietin aina ITE-taiteesta puhuttaessa, onko tämä termi keksitty pitämään yllä jonkinlaisia sosiaaliluokkia parempien ja huonompien taiteilijoiden välillä, ehkä meillä pitäisi olla myös kirjallisuudessa kirjailijoita ja ITE-kirjailijoita, että saamme paremmin leimattua lisää ihmisiä ja taidetta. En tiedä, miten tämän tittelin kukaan itselleen saa, tai kuka sen antaa, ja ehkä heillä on lopulta parempaa sanottavaa aiheesta, mutta itselleni ITE-taide sanana viestittää, että tervetuloa katsomaan nyt B-luokan teoksia.)
Kaikilla on omat piirinsä ja tapansa. Jotkut piirit ovat päällekäisiä samassa ihmisessä. Ennen 1900-luvun loppua oli aivan tyypillistä, että ihmiset Suomessa elivät hyvin selkeissä muoteissa, nykyään maailma ja identiteetit ovat pirstoutuneita, ja kenestäkään ei voi helposti päätellä, millainen ihminen hän on. Tuloluokan ja sosiaaliluokan lisäksi on vielä identiteettiä koskettavia muita synnynnäisiä ominaisuuksia, kuten geneettinen ja sosiaalinen sukupuoli, seksuaali-identiteetti, ihonväri. Näistä pääsee hups heijakkaa luokitetuksi sangen helposti. Laatikoihin, joista kaikki tietenkin olettavat, että tässä laatikossa kaikki ovat aivan samanlaisia, eiväthän ne muuten olisi tässä laatikossa.
Luokasta olen jo pitkään ajatellut, että sitä ajattelen mielelläni eniten, koska se on salakavalin kaikista. Ehkä koska se on ja ei ole niin geneettisesti deterministinen kuin selkeämmät synnyinominaisuudet. Identiteettipolitiikkaa on pelattu tietoisesti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen nimenomaan luokkatietoisuuden romuttamiseksi ns. palkansaajapuolella. Kun tämä osa ihmisistä on tarpeeksi eroteltu pieniksi atomeiksi, ei heillä ole kykyä enää yhdistäytyä, koska heillä on liian kiire tapella työkavereidensa kanssa, jotka ovat liian homoja, liian heteroita, liian valkoisia, liian ei-valkoisia, liian autistisia, liian neurotyypillisiä, ja näin poispäin.
Joskus ajattelen joitain tapojani olla, ajatella ja viestiä. Olen havainnoinut ne vanhanaikaisen duunarijaottelun kulttuurista tuleviksi. Iso-iso-isäni on laskenut rautatiepalkkia tonttiin Uudellamaalla ennen Suomen itsenäistymistä. Ensimmäinen palkkatyöni oli varastossa, fyysistä, kehollista työtä. Koen sekä irtonaisuutta että yhtenäisyyttä vanhempien duunareiden parissa, jotka ovat viimeisiä jäänteitä siitä maailmasta. Samanlainen suora, kiertelemätön tapa puhua. Tunteet saavat näkyä. Muiden salaiseksi oletettujen ajatuksien märehtiminen on typerää, toverista oletetaan, että se mikä näkyy, on se mitä on. Ehkä se on hupsua yksinkertaisuutta. Mutta yksinkertaisuudessaan siinä on jotain hienoa, samanlaista puhtautta kuin siinä suomalaisessa muotoilussa, missä on jotain samaa kuin japanilaisessa. Ei mitään turhaa, värinkin pitää olla luonnonmukainen.
Hirvittäväähän on kasvaa nuorena aikuisena sitten maailmaan, missä yksinkertainen ja kaunis katoaa. On pelattava pelejä, harjoitella esiintymistään, tappaa tunteensa, verkostoiduttava. Sarjajärkyttää uusia ystäviään, jotka ovat tottuneet erilaisissa sosiaaliluokissa erilaisiin tapoihin, ja sanattomasti olettavat kaikenlaista. Että esimerkiksi duunarius on jotenkin tarkoituksenmukaista pahantahtoutta, joka voidaan pelastaa parempien sosiaaliluokkien paremmilla tiedoilla. Ihmiset voivat olla hyvinkin tiedostavia, jos he pysähtyvät miettimään, että niin juu tasa-arvo, ja kaikki saman arvoisia, ihanaa, huh hah hei ... mutta väittäisin aika monelle iskostuneen perslihaksiin automaattisen tavan hylkiä ja epäillä väärällä tavalla asiansa esittävää ihmistä, varsinkin jos lapsena isä ja äiti ovat antaneet siihen paljon esimerkkiä.
Sitten sitä huomaakin eräänä päivänä, ettei sirpaloituneessa maailmassa enää kuulukaan mihinkään. Ei niihin duunareihin joita vielä on, ei todellakaan mihinkään taiteilijaporukkaan, ei ole tarpeeksi lukenut ollakseen akateeminen. Kaikkialta tulee koko ajan sanattomasti vaivaantuneen oloinen ohjeistus, että olisi parempi, jos jatkuvasti pidättelisi itseään. On hillittävä ja hallittava itsensä koko ajan. Mietittävä, minkälaisen vaikutelman antaa itsestään. Ole koko ajan pinnallisen täydellinen, muuten on vaarana, että menetät kaikki sosiaaliset kontaktit.
Joskus tulee sellainen olo, että tämän äärimmäisen surkean identiteettiatomin ympärillä pyörimisen sijaan/lisäksi olisi hyvä, jos olisi sellaista asiaa kuin solidaarisuutta, ja ymmärrettäisiin, että olemme suurin osa samassa venessä, itseasiassa eräänlaisessa... luokassa.
Pärjäämisestä
Julia Cameronin kirjassa The Artist's Way Cameron kuvailee köyhempää ja vanhempaa sukulaisnaistaan, joka elää aviomiehensä ikeen alla karavaanariautossa, sillä heillä ei ole varaa muuhun. Rouva kuvailee Cameronille tapaa, millä pärjää välillä sietokyvyn ylittävän arjen: kiinnittämällä huomion arjen pieniin kauniisiin asioihin. Miten voikukka kasvaa asfaltin raosta. Köynnöskasvi kiipeää talon seinää. Miltä pilvet näyttävät eri päivinä. Hirveinäkin hetkinä maailmasta löytyy pieniä neliösenttejä kauneutta, kunhan silmät osaavat löytää sen. Maailma voi olla todellakin täynnä taikaa, mutta se ei ole samanlaista, kuin visuaaliset efektit fantasiatietokonepelissä, se ei ilmene muuten kuin revontulissa värikkäänä kimmeltävänä valoesityksenä, vaan se on hienovaraista elämän sykettä. Korppien kaukaista ääntä, pienen eläimen jälkiä lumella, valon heijastusta merijäällä auringon laskiessa.
Tuhokapitalismin ja sen raunioilta ponnistavan autoritarismin voimat tuntuvat tuhoavan pikkuhiljaa kaikki nämä neliöt. Hitaat poutapilviset päivät vähenevät kun myrskyiset säät tai täysin pilvettömät tappohelteet lisääntyvät sään ääri-ilmiöiden lisääntyessä. Autoritarismin lisääntyessä ihmisiä vangitaan tai heidän elintilaansa muuten rajataan vähintään henkisesti, jos ei fyysisesti. Metsät ja kaiken muun voi jauhaa pois, jos se merkitsee vallan tai rahan lisääntymistä.
Tähän ei tietenkään kannata alistua ja tyytyä. Yllättävän moni ei oikeastaan kiinnitä huomiota kumpaankaan asiaan - taianomaiseen todellisuuteen, tai sen tuhoon ihmisen alhaisimpien viettien vuoksi. Ehkä, koska elämä on vain pärjäämistä, mekaanista selviämistä yhdestä huomisesta toiseen. On merkityskriisiä. Oman tietoisuuden ja hahmottamiskyvyn turruttamista aivottomalla viihteellä, koska kaikkea on liikaa. Tietotyöläisten työtaakka kasvaa koko ajan, TÄ-työkalut ovat tehostaneet tehtävän työn määrää niin, että burnout-vaara on tekoälyn käyttäjillä ainakin yhden tutkimuksen mukaan työpaikoilla kaksinkertaistunut.
Burnoutissa oleva työntekijä on vähän kuin se metsä, joka on jauhettu pois. Saatu voittoja ja valtaa. Siinä missä metsästä jäljelle jää monokulttuuri tai joutomaa, työntekijästä hädin tuskin hengissä tai toimintakunnossa oleva hauras kuori. Hän tuskin on täysin kykenevä toimimaan vuosiin kuin tavallinen ihminen.
Hänellekin Suomen oikeistohallitus langettaa helmikuun alusta rankkoja sanktioita.
Vaikka kaikki metsät jauhettaisiin, ja kaikki asfalttien reunat myrkytettäisiin, ja kaikki todella taianomainen katoaa, kun elämä itse muutetaan vallaksi, rahaksi ja muoviseksi ja halvaksi rihkamaksi, vaikka tuomitaan kuolemaan nälässä, silti kaiketi on jotenkin pärjättävä. Outoa puolielämää. Etsittävä sitä pientä köynnöstä, joka jossain jonkun talon seinää pitkin yrittää, ennen kuin yleisen hyvän ja siisteyden nimissä se jälleen alas revitään.
Ehkä lopulta jäljelle lohduksi ehkä meille jää vain kuun valo pimeyteen.
Kuu ja hulluus.
Ajatusten pulloharjausta: Aivokemiaa, vuosikello, historiakatsaus oikeistokonservatiivien ongelmallisiin asenteisiin erilaisten imperiumien juurella, pääministerikin on järkyttävä valepukki
Näin LinkedInissä (joskus voi käydä näin!) hauskan kirjoituksen eräänlaisesta taidevuosikellosta ja ajan käsitteestä. Kirjoittaja muistelee kellotaulun historiaa, ja millä vuosisadoilla eri viisarit on otettu käyttöön. Kello muistutteleepi, että päivät ovat olemassa osana vuoden kiertoa, jossa kaikelle on oma aikansa, paikkansa ja vauhtinsa. Nykyisessä hektisessä Internet-ajassamme kun olemme enemmänkin jumittautuneita katsomaan minuutti- ja sekuntiviisareita.
*
Viimeksi kirjoitin psykiatrian professori Anna Lembkestä, joka kuvailee haastattelussaan, miten heti aamusta somen aiheuttama dopamiinipiikki aiheuttaa kokijoissaan loppupäiväksi tarkkaavaisuushäiriötä, koska aivo yrittää saavuttaa vähintään saman tason vastaanottamissaan kemikaalipiikeissä (oh brain, you're so silly). Olen miettinyt tätä uutisten kontekstissa, koska nyt heti aamusta uutiset aiheuttavat eräänlaisen piikin kyllä heti aamusta varmaan melkein kaikille lukijoilleen.
Uutisten lukemattomuudesta ja "diskurssiin" osaa ottamattomuudesta pieni ihmisryhmä saattaa olla sitä mieltä, että vain pieni etuoikeutettu ihmisryhmä voi valita olla pihalla. Tässä on varmasti osatotuutta mukana - toisaalta myös on vähän hyötyä tavalliselle tallaajalle saada joka aamu ahdistuspiikistä päähän, varsinkin jos tallaajalla muutenkin on sosiaalis-materialistiset ympäristöt konkreettisesti luhistumassa.
Nyt juuri ei ole oman mielen toiminnallisuuden ylläpidon kannalta parhaimmat ajat olla kiinni uutistulvassa, varsinkin kun moni uutismedia käyttää klikkiotsikointia ja revittelee aiheita kokoaan isommaksi. Kaipaan jotain viikon uutiset hitaasti (sunnuntain pohdiskeleva tiivistelmä, aikaa käytetty enemmän kuin 5s sen luomiseen) -väliversiota uutispimennon ja aivojeni armottoman hakkaamisen välimaastosta.
*
Viime viikolla istuskelin toista tuntia Kontulan kirjastossa lukemassa tietokirjaa vuodesta 1918. Kirjan puolessa välissä on valokuva sisällissodan jälkeisistä ensimmäisistä valtiopäivistä, joista sodan voittanut konservatiivinen porvaristo on heivannut ulos yhtä edustajaa lukuunottamatta kaikki työväen edustajat. Valokuvassa takavasemmalla poseeraa hyvinkin rehvakkaasti kenraalimajuri Rüdiger von der Goltz, jonka kanssa voittajat tekivät yhteistyötä saadakseen Suomeen saksalaisen kuninkaan. Tällä hetkellä Suomessa ylintä toimeenpanovaltaa käytti käytännössä eduskunnan ohi von der Goltz. Jos Saksa ei olisi hävinnyt maailmansodassa, konservatiivinen oikeisto olisi saanut haluamansa, eli autoritäärisen hallinnon ja helpon pääsyn Saksan markkina-alueille.
Tätä ennen konservatiivinen oikeisto ei ollut innoissaan edistyksellisistä itsenäistymispuheista tai -aikeista, vaan tavallisen kansan venäläistäminen oli monelle jo valmiiksi Pietarissa business-hommia pyörittäville saksaa, ruotsia ja/tai venäjää puhuvalle rahahenkilölle aivan sama, kun vaakakupissa painoi kuitenkin Venäjän valtavat sisämarkkinat ja siellä pysyminen.
Ja mihin nämä historialliset itsenäisyyden luovuttamisajatukset liittyvät minulla juuri nyt? No tässä olen ihaillut tänään suunnattomasti italialaisen poliittisen tutkijan Natalie Toccin haastattelua, jossa hän toteaa Suomen presidentin kaveerailujutut Yhdysvaltojen Trumpin kanssa "häpeällisenä mateluna", joka viestittää Yhdysvalloille Suomen olevan Yhdysvaltojen alusmaa.
Sekä Suomen Kokoomus että Perussuomalaiset ovat kumpikin johtoaan myöten jatkuvasti kaipaamassa meille uutta imperiumin ven der Goltzia ottamaan ohjat, ensimmäinen Valtavien Sisämarkkinoiden takia, toisen motiivit lienevät vähemmän konkreettiset. Yhteistä heillä on se, että kumpikin käyttää valtavasti aikaa ja vaivaa oman erinomaisen isänmaallisuutensa mainostamiseksi.
Mitä tulee Petteri Orpon viikon aikaisempaan julkituloon Suomen Kokoomuksen perustamisen historiasta, ja kuinka puolueen olemassaolon betonijalka on suorastaan valettu vähäosaisten puolustamiseen, vuonna 1919 heti puolueen perustamisen jälkeen Helsingissä kokoomuksen jäsenkirjan omistava opettaja pahoinpiteli koululaisen, työväentaustaisen lapsen, kuoliaaksi kesken koulupäivän. Asiaa ei hirveämmin tutkittu, mutta motiivi mahdollisesti liittyi pojan isän kuolemaan punavankileirillä, mutta myös siihen, että vähävaraisen yksinhuoltajan ainoana lapsena kun pojan mustepullo varastettiin eikä pulloa voinut korvata, opettaja koki varkauden ilmiantamisen osoituksesti alhaisesta moraalista ja luokkatoveruudesta. Keskipäivän taposta ei nostettu minkäänlaisia syytteitä, lapsen kuolemasta ei tullut minkäänlaisia seuraamuksia, koulu myös jälkikäteen poisti opettajan työhistoriasta merkinnän tapahtuneesta (Malinen ja Tamminen: Leikitäänkö? : lasten kaverisuhteet 1900-luvun Suomessa). Sellainen asia tuli tällaista lukiessani mieleen, että eiköhän siellä poliisilaitoksella että koulussa ollut muutamalla muullakin upouusi kokoomuksen jäsenkirja, kun rikoksen jälkiä peiteltiin. En edes voi kuvitella lapsen äidin ajatuksia tämän kaiken jälkeen.
Toki sisällissodassa esiintyi myös punaisten puolesta terroria ja teloituksia. Mutta, jos lainataan tietokirjaa 1918, jonka kirjoittamiseen myös perussuomalaisten oma Teemu Keskisarja on osallistunut, niin sen mukaan punaisten harjoittama väkivalta kalpeni valkoisten väkivallan ja teloituksien rinnalla, joka oli erityisen laajaa ja raakaa (Häggman, Keskisarja, Kuisma, Kukkonen ja Kukkonen: 1918).
Jotenkin on hei tiedättekö todella stressaavaa olla elossa pienessä valtiossa, jonka presidentti ja pääministeri on puolueesta, jolla on pitkä historiallinen taakka siitä että itsenäisyys schmitsenäisyys, raha (erityisesti minun rahani) voittaa kaiken, ei tarvitse olla mitään selkärankaa tai arvoja; ja että he kumpikin performoivat juuri näitä historiallisia taakkojaan sangen estoitta. Ei näitä jaksaisi koko ajan ajatella, mutta merkit osoittavat kaikenlaiseen potentiaaliseen jännyyteen. Miten tässä voi vielä käydä? Kuka tietää! Ehkä ennen kuin vuosi loppuu maailman tunnetuin pedofiili julistaa Yhdysvallat kuningaskunnaksi, ja vihdoin kokoomus saa sen ulkomailta tilaamansa mail order -monarkin, jonka saapumista on jo tovi ehdittykin odotella.
Lohdullista epävakaiden aikojen sekoilusta lukiessa on se, että Leidi Fortuna vaikuttaa aina olevan sangen villillä päällä kun maailmassa kuhisee, eikä kukaan voi arvatakaan, minne nopat lopulta vierivät ja mihin asentoon. (Sillai ärsyttävästi kallelleen, ettei näytä yhtä selkeää numeroa, ja pöydältä alas lattialistaa vasten on esimerkiksi yksi mahdollisuus.) Ja liittyen tekstin alkupäässä olleeseen vuosikelloon, Wikipedian mukaan näköjään Fortunan nimi tullee etruskijumalatar Vortumnasta, "hänestä joka panee vuoden kiertymään (ajan pyörässä)". Mikä hauska sattuma!
*
Nyt kun huolet ja murheet on kirjoitettu mielestä pois, ehkä hetken taas jaksaa ajatella jotain muuta. Kuten kuvataidetta ja klassista musiikkia. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.
Lyhyesti suosituksia vuoden 2026 alkuun
London School of Economicsin taloustutkija tohtori Cahal Moran julkaisi upean parituntisen videoesseen tänään tekoälystä, ja miten tekoäly toimii samalla tavoin kuin ihmiset ovat talous- ja korporaatiokulttuureissa toimineet jo ennen tekoälyn laajaa käyttöönottoa. Videon tärkein anti on keskustelu vastuusta, ja siitä, miten viimeiset vuosikymmenet kapitalistisissa ja poliittiseissa konteksteissa kukaan ei enää ole henkilökohtaisesti vastuussa mistään, ja miten tekoäly tekee ihmisistä, no, entistä vastuuttomampia. Siis siinä mielessä, että kukaan ei enää tee päätöksiä, vaan kaikki on monimutkaisten verkostojen viemää sekä yritysmaailmassa, rahoitusmaailmassa, että politiikassa; ja miten äärioikeiston nousu voidaan nähdä oireena siitä, että tavalliset ihmiset koko ajan kokevat arjessaan etääntyvänsä entistä enemmän todellisuudesta, missä todellakin eräänlaiset järjestelmävirheet tekevät meitä koskevia päätöksiä, jotka määrittävät elämän ja kuoleman kysymyksiä. Mutta vastuussa ei kuitenkaan ole kukaan yksittäinen poliitikko, ei yksittäinen toimitusjohtaja, ei yksittäinen osakeenomistaja.
Moranin dialogi on suomalaiselle hiukan raskasta seurattavaa ilman tekstityksiä, mutta kannattaa kuunnella keskittyneesti. Lähteitä löytyy yllin kyllin. Kaikille somessa kiistelystä harmistuneille lohdullista oli pohdinta siitä, että somessa taistelu mahdollistaa vähän kaikille varaventtiilin, reilua tai ei, kun etsitään sitä salaperäistä jotakuta, joka on vastuussa tästä kaikesta. (Tässä voi levitellä käsiään ja osoittaa kaikkialle.) Samassa venessä olemme siis kaikki, meillä on suuri ja vastuuton megajärjestelmä, jossa roikumme epämääräisesti. Vastuun parissa hymyilytti/suretti tietysti myös erään pohjoismaisen maan hallitus, minkä jäsenet sanovat kaikenlaista, ja jälkikäteen ihmiset, joita he loukkaavat saavat lukea uutispalstalta että on typerää kokea oloaan loukkaantuneeksi kun ihan tahallaan ollaan erikseen heitä loukattu puoluekannatuksen takia, ja tietysti Schrödingerin humala/huumoritilassa. Vastuu on ehkä jopa katoava luonnonvara siis?
*
Psykiatrian professori Anna Lembke, joka on erikoistunut nykyajan dopamiiniaddiktioon oli vieraana The Great Simplification -podcastissa, missä käsitellään ihmiskunnan kohtalonkysymyksiä huippuasiantuntijoiden kesken. Hänen seikkaperäinen kuvauksensa sosiaalisen median dopamiiniansasta oli niin inspiroiva, että laitoin saman tien itseni irti tileistäni testatakseni koekaaninia, miten aivotoimintani muuttuu neljässä viikossa, kun en enää ole somevekottimissa kiinni.
Koska 3/5 käyttämistäni someista on pääseinältään algoritmittomia, ja niitä kahta muuta käytän pitkin hampain lähinnä sosiaalisesta pakosta, tilanne ei ole aivan hirveä, mutta kyllä tämä on kahdessa päivässä tehnyt elämän kokemisesta erilaista.
*
Kontula Cityn ruokakaupassa oli kuivattuja herneitä tarjouksessa. Näitä ostelin pohtiessani sitä, miten ruokavarkaista on uutismediassa annettu kuva, että joukossa ei ole nälkää näkeviä. Mielestäni jonkun pitäisi tutkia asiaa vähän tarkemmin, koska siinä vaiheessa kun valtakunnan luetetuin media alkaa rivien välistä toistamaan, että kaikki Jean Valjeanit voivat hyvin toimeentulotuella, kyseessä on aika sortavaa toimintaa, joka myös toistaa nyt toimeentulotuen uusien leikkaushetkien aikana tarinaa siitä, kuinka usein Suomen huomautuksia saanut alhainen toimeentulotuki on hirvittävän runsas ja sillä elelee kuulemma herroiksi (ehkä jos joku salainen sugardaddy kustantaa asuinpaikan, vaatteet ja mahdolliset lääkitykset piilossa sosiaaliviranomaisilta ja käyttää rahat pelkästään ruokaan eikä yhtään mihinkään muuhun.)
Vegaanihaasteen hernekeittoreseptiä en ollutkaan vielä kokeillut. Vaikuttaa hyvältä!
*
Minulle on suositeltu Punk in Finlandin Roskakori-foorumista (nimi kertoo kaiken sisällön tyylilajista) Barbie-topikkia, jolla on yli sata sivua sisältöä. Laitan sen tähän muistiin itselleni, että kunhan sopiva hetki löytyy, niin käytän kahdeksan tuntia elämästäni topangerin setvimiseen. (Mielestäni nettifoorumeita ei voi laskea nykyajan someksi, siellä ei ole rakennettu minulle henkilökohtaista triggeröivää dopamiiniansaa.)
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.
Mikä mua tänään kiinnostaa?
Päiväkirjasta tulee hyödyllinen työkalu oman mielentilan hallintaan kriisin keskellä. Vaikka Suomi ei todellakaan ole missään kansainvälisessä konfliktissa konkreettisesti kiinni, koskee imperialistiseen "isoimman tykin oikeudella" toimivaan maailmanjärjestykseen siirtyminen myös, ja erityisesti, pieniä maita, joiden olemassaolo tarvitsee ystäväkseen reiluutta ja demokratiaa. Muuten ollaan vain resurssivasallivaltio. Tervetuloa tänne atomipommimaat tyhjentämään Saimaa ja Päijänne kun juomaveden tila maailmalla heikkenee luonnonkaaoksissa! Ja näin pois päin.
Voisin kirjoittaa varmaan vaikka mitä myös SDP:stä, CIA:sta, kommunistien teloittamisesta Suomessa, kokoomuksen henkisesti tahtotilasta 1910-luvulla että Suomen pitäisi olla osa isompaa imperialistista Venäjää, koska tehtailla on mukavampi asustella suurilla sisämarkkinoilla ja fak vaan kotimainen kieli ja kulttuuri, mutta en ole historioitsija tai paras lähde Suomen historiaan tutustumiselle. Historia on minulle kaunokirjallisuuden, runouden tai käsikirjoitusten lähde, jolla reflektoida nykyhetkeä, ei ammattini tai koulutukseni. Mutta olen tässä 20 vuotta jo huomannut, että historian tunteminen (paljon syvällisemmin ja muidenkin lähteiden kautta kuin lukiokirjojen tai pelkän talvi- ja jatkosodan käänteiden yksityiskohtien tankkaamisen kautta auttaa ymmärtämään nykyhetkeä. Kirjat ovat usein verkkolähteitä parempia, mutta myös kannattaa muistaa, että historian kirjoittaminen ja tutkiminen on periaatteessa pitkään ollut konservatiivisen ja porvaristaustaisten ihmisten työmaata, joilla ei aina ole ollut osaamista erottaa omat mielipiteet todellisuudesta. Myös on vääristynyt ajatus luulla, että yhteiskuntaluokkien ylin 1-10 % ansaitsijoista edustaa koko kansakunnan ajatuksia tai elämäntyyliä.
Joka tapauksessa, eteenpäin.
Kuorintaa
Kirjoittaminen pakottaa pysähtymään ja miettimään sitä, mitä todella seuraavaksi haluaa pistää mustaa valkoisella (tai valkoisella mustalle, jos on ihminen joka pitää näistä väriasetuksista monitorissaan.) Jos on ollut Jonkin Verran Huolissaan esimerkiksi autoritaaristen peliliikkeiden liveseurannasta ja huomaamattaan vajonnut doomscrollaamiseen, tuomion rullaamisen pariin, mielen päällä leijuu tietysti avuton huoli kaikenlaisista konkretisoituneista ja mahdollisesti tulevaisuudessa konkretisoituvista ongelmista (esimerkiksi teknologiapalveluiden infran ja palveluiden keskittyminen imperialistisen mielivallan lipun alle, samalla kun esimerkiksi oma elinkeino ja arkiviestintä pyörivät kyseisissä infroissa ja palveluissa, puhumattakaan siitä, että kansainvälisen rahainsiirron ja maksupalveluiden emämaa on juuri luvannut viikonlopun aikana pommittaa kuutta eri valtiota. Ja tämä aikana kun oman maan hallitus on tahallisesti halvaannuttanut oman maan sisämarkkinat. No mutta kuitenkin!)
Pysähtymällä pohtimaan ajatuksiaan ja erottelemaan sieltä ne asiat, jotka huolestuttavat, ja joille ei voi mitään, ne voi kuoria mielen päältä pois. Huolet on toki hyvä käsitellä, varsinkin ne osat niistä, joista voi erotella ne konkreettiset ja akuutit ja heti käsiteltävät ongelmat. Huolen voi myös ulkoistaa toiminnaksi, ellei suorastaan kannata. Mutta se ei voi ottaa koko mieltä valtaansa. Päässä on oltava muutakin ajateltavaa, kuin se, että kulttijohtajuutta edustavat diktaattorit ovat aloittaneet planeetan jakamisen keskenään kolmistaan. (Ja edelleen, saa olla, ja pitääkin olla sitä mieltä, että tämä on objektiivisesti huono asia, koska näistä tyypeistä ketään ei kiinnosta maailman tila, tasa-arvo tai reiluus. Voi myös kysellä, kun miettii Afrikan efektiivistä tyhjentämistä mineraaleista neljävuotiaiden kaivostyön avulla, että onko koskaan ollutkaan asiat hyvin, mutta eivät ne varmaan myöskään paremmaksi tule jos kaikki on aivan että ihan sama ja antaa palaa.)
Kirjoittaessa jotain ajatuksista konkretisoituu ja selkeytyy. Huolia on mahdollista kirjoittaa pois, ne kuoriutuvat, ikään kuin paljastavat pinnallisten ajatuksien alla olevan syvän ytimen, mistä voi löytää ne omat ajatuksensa, eikä niitä, jotka ulkopuolelta tuleva viestintä on luonut itselleen. Tai joskus ne ovat jopa pitkäkestoisia pakkoajatuksia, traumoista syntyneitä. Tulee mieleen pari äärimmäistä esimerkkiä: kuulin eräästä sotaveteraanista, josta tuttavani kertoi. Oli nähnyt sodassa liikaa väkivaltaa ja kauheuksia. Hän ei pystynyt kertomaan niistä kenellekään, ei läheisillä, ei ammattilaisille. Mutta hän kirjoitti kaiken, täytti vihkoja sivukaupalla, valtavia määriä. Kun hän ei enää jaksanut kirjoittaa muistoistaan tai niiden aiheuttamista tunteista ja ajatuksista, hän poltti ne. Tämän jälkeen hän pystyi jatkamaan elämää tasapainoisemmin ja normaalimmin, ilman pakonomaista tarvetta ajatella kauhuja koko ajan.
Toinen esimerkki. Hän kirjoitti ja piirsi inhorealismia alkoholismista ja raa'asta väkivallasta ja naisten hyväksikäytöstä yli vuosikymmenen. Erittäin synkkiä, raakoja kertomuksia. Eräänä päivänä tarinat loppuivat. Tämän jälkeen hän jatkoi kirjoittamista, mutta aiheet muuttuivat, ne olivat edelleen täynnä haikeutta ja raskautta, mutta mukaan mahtui myös kauneutta ja leikillisyyttä.
Mutta siis mikä mua tänään kiinnostaa?
Taide kiinnostaa tänään, kuten aina, kuten joka päivä. Kuvataide, käsin piirretty animaatio, sanataide, runous. Luen Italo Calvinon leikkisiä romaaneja. Ihmettelen, mitä enemmän digitaalinen ja jollain tavalla automatisoitu taide lisääntyy arjessani, sitä enemmän haluan nähdä fyysistä taidetta, fyysistä tekstuuria kankaalla tai pahvilla, vesivärilätäköitä lumppupaperilla. Pienen universaalin hetken tiivistyminen mahdollisimman pieneen määrään sanoja. Lyyrinen alliteraatio ja riimittely. Kirjainten erilaiset muodot niin käsin musteella tekstattuna kuin paperille painettuna. Kirjasinten muodot.
(Tarvitsen siis ehkä lisää mieleni kuorintaa, että saan eroteltua ajatuksieni merestä vielä tarkemmin yksilöidyn kalan, jonka kanssa lähteä uimaan.)
Parasta ja lohdullisinta, mitä olen tänään nähnyt muuten kurjan päivän aikana, oli Guillermo del Toron haastattelussa Variety -lehdessä:
“Be kind, be involved, believe in your art,” he said. “At a time when people tell you art is not important, that is always the prelude to fascism. When they tell you it doesn’t matter, when they tell you a fucking app can do art you say, if it’s that important, why the fuck do they want it so bad? The answer is because they think they can debase everything that makes us a little better, a little more human. And that, in my book, and in my life, includes monsters.”
Näihin taidekuviin, näihin taidetunnelmiin. Hyvää alkanutta vuotta, kaikesta huolimatta.
Aiempi 2025