---

---

Taidetreffit ja edullisesti natseja läppärillä 26/11/2025

Ensimmäisessä kirjoituksessani luovuudesta mainitsin taidetreffit, joiden avulla ruokitaan sisäistä luovuutta. Tällöin taidetreffien aihe oli tussaamalla poistaen runostelu, mihin sain idean etsimällä halpoja ja ilmaisia aiheita taidetreffeille käyttämällä vanhan ajan hakukoneilua.

Sivuhuomio koskien internetin muuttuvaa luonnetta: koska verkko täyttyy jatkuvasti tekoälyllä generoiduilla sivuilla, joiden sisältö voi olla mitä vain, on tavallinen hakukone-etsintäkin haastavaa: minun hakuani varten löysin ilmeisesti hakuani varten kuin tilaustyönä luodun sivun, missä oli tavanomaisia taidetreffi-ideoita, kaikkien ideoiden alkuun oli vain lisätty sana ”ilmainen” – mene ilmaisille tanssitunneille, ja ilmaisiin uimahalleihin. Näin helppoa se on! Hauskaa, surullista.

Onneksi myös oikeat ihmiset olivat kirjoittaneet aiheen parissa omia ajatuksiaan. Larry Berryn alennuslistan taidetoimintaan kuuluivat seuraavat aiheet:

• Leivo ja koristele keksejä - joulun saapuessa tämä voisi olla aika hauskaa, katsotaan
• Piirrä katuliiduilla - taitaa olla väärä vuodenaika, tosin yksi naapurin lapsista oli vasta viime viikolla marraskuun lopulla toteuttanut tällä tavalla itseään
• Luo digitaalinen kollaasi kuvistasi - tämä on kiinnostavaa, kuvia tosin niin paljon, että vaatisi syvempää pohdintaa jostain aiheen rajaamisesta.
• Roskapäiväkirja sekalaisesta paperijätteestä - palaan tähän joskus myöhemmin
• Poistussausrunous - tehty!
• Osta halpa taide- tai askartelupakkaus ohjeineen - viime kesänä sain kirjakauppaan kupongin, millä ostin tällaisen, se oli todella hauska, opin myös levittämään vanupuikolla tussikynän tussia pitkin kartonkia
• Piirrä tai maalaa auringonlasku
• Luonnostele asetelma kotisi esineistä
• Kokeile uutta reseptiä ainesosalla, jota et ole ennen käyttänyt
• ja viimeisenä: Katso visuaalisesti esteettinen elokuva, minkä tein, ja kerron tästä lisää heti seuraavaksi.

The Zone of Interest

Yle Areenassa on jouluun asti nähtävillä enimmäkseen saksankielinen The Zone of Interest, joka on voittanut kaksi Oscara ja neljä Cannesin festivaalipalkintoa, eikä syyttä. Mielessäni oli Larry Berryn ajatus visuaalisesta elokuvasta, kun näin stillikuvan The Zone of Interestistä. Tämä yksi kuva riitti vakuuttamaan minut siitä, että tässä olisi kyse erityisen visuaalisesti mielenkiintoisesta kokemuksesta, joten viiden minuutin päästä sylimikroni oli latauksessa taidetreffaaja katseluasennossa kun elokuva lähti liikenteeseen.

Elokuva kertoo aivan tavallisen SS-perheen elämästä Auschwitzin muurin vieressä alueella nimeltään Interessengebiet, englanniksi The Zone of Interest. Komendantti Rudolf Höss johtaa keskitysleiriä, samaan aikaan rouva Höss on kiinnostunut puutarhanhoidosta ja lastenkasvatuksesta. Jännite elokuvaan syntyy siitä, mitä kamera ei näytä, mutta mikä ääniraidalla kuuluu jatkuvasti muurin takaa.

Koska elokuva on mielestäni upea, en kerro sen tapahtumista sen enempää, mutta kerron, mistä pidin siinä erityisesti.

Käsikirjoitus edustaa rakenteellisesti ns. miniplot-tyyppiä, eli kerrontaa, missä jännite luodaan hienovaraisin ja pienin elein. Tämä toimii kahdesta eri näkökulmasta erityisesti The Zone of Interestissä.

Ensinnäkin käsikirjoituksen hahmot perustuvat hyvin paljon todellisuuteen, ja oikeasti Interessengebietin alueella eläneisiin oikeisiin ihmisiin. Tavanomainen ja ihmisille tutumpi arkkijuoni, jossa oltaisiin ensin esitelty suuri pääongelma, joka pitää ratkaista, olisi tehnyt näistä ihmisistä karikatyyrimäisiä ja jollakin tavalla mytologisia, mikä onkin se tapa, millä natseja useimmiten käsitellään mediassa.

Moni kriitikko on tiivistänytkin The Zone of Interestistä, että se kuvaa erityisesti kuinka tavanomaista pahuus on, mikä myös viittaa natseja samaan aikaan paenneen filosofi Hannah Arendtin kirjaan Eichmann in Jerusalemi: A Report on the Banality of Evil, mikä nk. Nuremberg-puolustusta, jonka mukaan ihminen ei ole vastuussa pahuudestaan, jos hän vain on toimittamassa muiden hänelle määräämiä töitään.

Elokuvan käsikirjoituksesta toisekseen, kun katsoja ei pohdi suurien juonikaarien tai tiheästi lauottujen draamaa eteenpäin kuljettavien dialogien saloja, elokuva voi edetä sangen rauhallisella temmolla, ja tämä jättää aikaa elokuvan katsomiseen, ja visuaalisesti tässä elokuvassa on todella paljon katsottavaa. Mitään graafista ei visuaalisesti esitetä, ja näiltä osin elokuva olettaakin katsojan jo todennäköisesti perehtyneen Auschwitzin tapahtumiin. Tästä aiheesta ei materiaali todennäköisesti lopukaan hetkeen.

Koska mitään ei selitetä auki, ja koska kuvissa ei ole juurikaan mitään ylimääräistä, The Zone of Interestin katsominen on mielekästä kuva-arvoituksen ratkontaa viekkaan painostavan ilmapiirin leijuessa tapahtumien yllä. Tällainen on ihmismielelle mielenkiintoisesti aktivoivaa puuhaa, eikä elokuvan aikana tullut mitään tarvetta poistua doomscrollaamaan someen. Sen sijaan tosielämän Hössien kohtalot ja elokuvassa esitetyt hämärämpään valoon jäävät sivuhahmot alkoivat kiinnostaa niin, että kesken kaiken teki mieli lukea enemmänkin wikipediaa.

Elokuvassa on kaksi satukohtausta, jotka menevät ihoni alle tällaisena elämäni satutätinä sellaisella tavalla, että en usko kohtauksien vaikuttavan muihin ihmisiin aivan yhtä väkevästi, mutta joskus asioiden kokeminen onkin monen sattuman summaa.

Tästä tuli mieleeni

Jos toisen maailmansodanaikaiset ihmiset kiinnostavat visuaalisessa mediassa muuten, niin Areenassa on myös paljon viihteellisempi englantilainen draamasarja Mitfordin siskokset (alkuperäisnimeltään Outrageous), joka perustuu yhden sisaren kirjoittamaan kirjaan. Kaksi näistä sisaruksista ihailivat kovastikin Hitleriä, ja perheessä tämä loi sitten omanlaisia jännitteitä, vaikea kuvitella, että samanlaisia tunnelmia voisi olla esimerkiksi tulevina joulupyhinä nykyajan perheissä …

Jos miniplot-rakenne on mielestänne kiinnostava, yksi suosikkielokuviani on 1980-luvulla käsikirjoitus-Oscarin saanut Tender Mercies, minkä kanssa tämän aiheen konseptia opiskelin 2000-luvulla iltaluennoilla. Kymmenen vuotta myöhemmin löysin sen viidellä eurolla Rosebud-kirjakaupan alennuselokuvapinosta, ehkä elämäni paras hinta/laatu-ostos. Elokuvan jännite perustuu siihen, että seuraamme, jaksaako Robert Duvallin näyttelemä kantrilaulaja, joka on kokenut loppuromahduksen viimeisen pohjakosketuksen, pysyä raittiina, vai alkaako hän jälleen ryyppämään.

Edellisestä seittihalostani

Kiitos sille ystävälleni, joka kysyi minulta jälkikäteen ajatuksia lapsista ja luovuudesta, koska tämä oli mielestäni hyvä ja tärkeä kysymys. Asioin aika-ajoin erilaisten lasten kanssa työskentelevien ihmisten parissa, ja he ovat huolissaan lasten luovuudesta varsinkin itseohjautuvuuden parissa, eli tämä varmaan koskee useampaa ihmistä.

Kun opiskelin palvelumuotoilua hetken aikaa kymmenen vuotta sitten, tein kohtuullisen laajan haastattelututkimuksen luovien ihmisten parissa heidän lapsuudestaan ja nuoruudestaan ja siitä, mitkä asiat he muistelivat nyt aikuisena motivoineen heitä lapsina tekemään luovia asioita (muistaakseni kyselyissä myös kysyttiin aikuisina luovien harrastuksien pariin tulleilta ihmisiltä samaa.)

Käytännössä tulokset olivat yksimielisiä: lapset ovat kiinnostuneet niistä asioista, mitä ihmiset heidän parissaan tekevät. Jos vanhemmat harrastavat esimerkiksi musiikki-instrumenttien soittoa ja piirtämistä, lapset ovat luontaisesti kiinnostuneita todennäköisesti samankaltaisista asioista hyvin pian.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

---

Luomistyö 24/11/2025

Suomessa me käytämme sanaa blogi kuvaamaan erilaisia internetissä julkaistuja päiväkirjoja. Se on i-kirjaimella suomeksi muokattu versio sanasta blog, joka taas on lyhenne sanasta weblog, web ja log, eli verkkolokikirja. Jos haluaa leikkiä sanoilla (ja minähän haluan!) ja kääntää termejä kieli poskessa, voisi weblog olla suomeksi myös seittihalko.

Ihmiset kirjoittavat tekstejä mitä erityisemmistä syistä. Tällaisen päiväkirjamaisen tekstin kirjoittamisen eräs erinomainen sivutuote, ellei peräti tarkoitusperä, on ajatusten kirkastaminen. Tästä on joskus myös iloa sivullisille (eli muillekin kuin tekstin tuottajalle) joten seittihalkojen avoin julkaisu voi olla jopa ihan perusteltua.

Siitä pääsenkin ajattelemaan päivän ajatuksiani: luovuutta, luomisen vaikeutta, ja pitääkö kaiken olla perusteltua.

Luovuus, ensinnäkin

Jollekin lukuisista alustoistani päivittelin alkuvuonna sitä, miten nopeasti suurin osa ihmisistä luopuu jopa peruskouluikäisenä luovuudesta, ainakin abstraktin ajatuksen tasolla. Luovuus on osa ihmisyyttä, mutta erinäisistä syistä (humans of late capitalism) vain äärimmäisiä suorittajia ajatellaan luoviksi ihmisiksi. Luovuus on vain lihas (ei kirjaimellinen), jota voi treenata kuka tahansa.

Sitten on ihmisiä, joille luovuus on elämäntapa ja niin syvällä minuudessa, että sitä ei sieltä poisteta koskaan.

Mutta luovuuden vedet ovat olleet vaikeita ja vaarallisia viime aikoina.

Luomisen vaikeus

Australialainen kirjailija Campbell Walker on saanut luomisen vaikeuden juonesta hyvin kiinni, ja kuvaa videossaan luomisen vaikeudesta, miten kaikkialla ympäri maailmaa luovilla ihmisillä on vaikeuksia julkaista töitään.

Hän vertaa varhaisia verkkosivuja ja nuorta internetiä luovine kaaoksineen, avoimuuksineen ja täysin yllättävine sisältöineen tuntemaamme nykysomeen, missä algoritmijumalat määrittävät ihmisten puolesta nähtävillä olevan sisällön (ja myös sen, mikä ei näkyväksi tule) ja kuvailee hyvin sitä painetta, mitä luovat ihmiset kokevat julkaisun kynnyksellä.

Kaikella julkaisemisella on korkea kynnys, jossa pitää voittaa algoritmi. Heikompiin ”tuotteisiin” ei ole varaa. Projektit jäävät kesken, niitä ei edes uskalleta aloittaa, jos hoksataan, että konsepti ei ole tarpeeksi tuotteistettu jo alussa. Luovat ihmiset alkavat rakentaa mieliinsä erilaisia henkisiä mekanismeja, jotka suojaavat pettymyksiltä. Tämä myös heikentää mahdollisuuksia luoviin kokeiluihin ja seikkailuihin karttojen ja laatikoiden ulkoviivojen ja -reunojen toisella puolella.

Perusteet (ml. Earl Grey)

Koska olen luova ihminen nykyajassa, nykyajan algoritmit koskevat luonnollisesti myös itseäni. Lisäksi minulla on ylimääräinen kanto kaskessani kannettavana, nimittäin perusteet.

Minun täytyy paitsi tuntea luovien projektien perustat, tarvitsen myös perusteita, syyn tai syitä, miksi jokin asia pitää tuoda maailmaan. Tämä tuntuu minulle tärkeältä maailmassa, missä käytetään hirvittävän paljon energiaa (siis aivan hirvittävän paljon) hetken mielijohteista, ja lopputuloksella ei välttämättä sitten tehdä siis yhtään mitään. Tai luodaan jonkinlainen monimutkainen ja koukuttava psykologinen himmeli, jonka ainoa tarkoitus on saada ihmiset katsomaan vilkkuvia värivaloja monta tuntia päivässä, ja mitä enemmän he katsovat niitä, sitä enemmän joku jossain saa rahaa (ja edelleen kulutetaan energiaa ja luonnonvaroja.)

Valitettavasti maailmantuskainen asenne ei johda aina erityisluovaan asenteeseen, vaikkakin toki kierrätys- ja artesaanimateriaalivalinnat ja -filosofia voivat olla erittäin inspiroivia. Varjopuolella huolellisuuskin voi johtaa tilanteeseen, missä luomistyö kohtaa valtavan sisäisen seinän.

Ratkaisuajatuksia

Entä jos en stressaisi kaikesta niin paljon, ja tekisin vain, sanoin ja kirjoitin itselleni, monta kertaa, tänä vuonna. Ja nyt on marraskuun loppu, ja vuosi on lähes ohi, ja en koe olevani luovempi kuin vuoden alkupuolella olin.

Tänään olen ollut, poikkeuksellisesti enemmän kuin muina päivinä.

Alussa kirjoitin luovuuden olevan kuin lihas. Ja lihakset voivat surkastua. Ratkaisu tilanteessa ei todennäköisesti ole itsensä moittiminen tai negatiivinen sisäinen puhe, eikä itsensä julistamisessa luomiskyvyttömäksi.

Sen sijaan yritän mennä sisäiseen luovuuspunttikselleni useammin. Sehän tässä taitaa olla ongelmana. Luomistyön käsipäivät ovat jääneet väliin työttömänä ollessa. Jännittävästi sitä ei jaksa kuukausien jälkeen enää yhtä paljon kuin työskennellessä asian parissa viisi päivää viikossa, joten painojen määrää on justeerattu asiallisesti, kevennetty sopivia määriä.

Apuna luovuuden punttisalilla on onneksi hienoja konsepteja Julia Cameronin kirjasta The Artists’s Way, jossa käsitellään aamusivuja ja taidetreffejä, eli luovalle sisäiselle lapsellesi omistettuja leikkihetkiä, jolloin annat itsellesi tehdä luovia asioita matalalla kynnyksellä. Erittäin matalalla kynnyksellä.

Taidetreffien tarkoitus ei ole tuottaa tuotteita tai töitä, vaan se on aikaa sisäisen luovuuden lähteen hoitamiseen ruokkimalla sitä elämyksillä ja kokemuksilla.

Aloitin aamun poistussausharjoituksella, jossa tussataan kirjan sivusta pois kaikki muu, paitsi sanat, jotka halutaan säilyttää runoa varten. (Ilmaisia kirjoja tällaista harjoitusta varten saa erittäin helposti useista kierrätyskeskuksista.) Tämä oli yllättävän ilahduttavaa, ja jatkoin harjoituksen jälkeen piirustusharrastuksen pariin hyvillä mielin.

Paitsi, että nostelen mielikuvitukseni pienempiä käsipuntteja, ajattelen myös, että olisi hyvä poistua algoritmittelymediasta enemmänkin. Siksi tämä seittihalkokirjoituskin syntyi, ja erityisesti alustalle, joka ei tarjoile algoritmistä sisältöä.

Sitten katsellaan, onko tämä jatkuvaa kehitystä, vai onko tämä jo tuomittu heti alusta lentotähtiprojektiksi…

(Huomatkaa hieman epäilevä sisäinen ääni puuttumassa peliin. Ehkä tämä ei ole niin vakavaa. Jos se tuottaa iloa, niin sitten varmaan kannattaa tehdä. Huoletta luominen ilman tulostavoitteita on nykyhetkessä radikaalia hoivatoimintaa.)